Ihmiset

Palsin Tullin tarinat XXIV

Viimeinen vanhan polven kaivaja

Tässä sarjassa kerrotaan Ivalojoen-Sotajoen alueen 1970-luvulla alkaneen uuden kultaryntäyksen eri vaiheita. Tällä kertaa syvennytään viimeisen elinkautisen, Unto Koivusen elämänvaiheisiin Ivalojoen Ruikanmutkassa. Tarina alkaa kaukaa 30-luvulta, jolloin alueella liikkui vain ammatikseen huuhtoneita miehiä.

Vaelluksen alku

Unto Koivunen syntyi Parkanossa. Seikkailijan luonne toi hänetkin Lappiin kokeilemaan kullanhuuhdontaa. Unto onnistui pestautumaan rengiksi Kullervo Korhosen ja Jukka Pellisen työmaalle Sotajoen Riitamukkaan muutama kilometri Pahaojasta alavirtaan.

Kultaa löytyi kiusallisen huonosti, mutta tuohon aikaan miehet eivät osanneet heti vaihtaa paikkaakaan, jos hippuja kertyi puoli grammaa miestä päälle. Kulta löytyi punertavan saven päältä, mutta lapio eksyi myös sen alapuolelle annottomaan rapakallioon. Unto kuitenkin sai kaipaamaansa oppia.

Syksyllä hän joutui armeijaan, ja kohta sen jälkeen tuli eteen talvisota. Unto taisteli Petsamossa. jossa parin komppanian voimin rintama pysäytettiin Nautsiin. Sodan päätyttyä Unto pestautui Liinahamarissa rahtilaivaan. Aluksen ollessa Bremenin satamassa hän joutui kokemaan suuren maailman sotaa – liittoutuneiden pommikoneet alkoivat tuhota satamaa. Yksi pommeista räjähti suomalaisaluksen alla, ja kaikki tuntui nousevan ilmaan. Unto loukkasi selkänsä pahasti, ja laiva alkoi upota. Hänet onnistuttiin pelastamaan kannen alta elävien kirjoihin.

Jatkosodan alkaessa hän oli Montevideon satamassa, eikä kotiin ollut tulemista. New Yorkissa hänet internoitiin Pearl Harbourin tapahtumien jälkeen - USA oli liittänyt sotaan. Unto elätti itseään metsätöillä, mutta tyhjätaskuna hän palasi sodan jälkeen Suomeen 1947. Jo samana syksyllä hän kaiveli Ivalojoella, jopa kohtuullisella menestyksellä. Helmiäkin hän kävi etsimässä Lutolla.

Jäädyttämällä kohti joenpohjan aarteita

Ivalojoen keskijuoksulta asunut Tomperin Aukusti oli ollut 20-luvulla Ivalojoki Oy:n palveluksessa mukana tekemässä jokipohjan jäädytysmonttuja Ritakosken niskassa. Niiden avulla jokipohjaan oltiin päästy jopa neljän metrin syvyyteen. Tomperi opetti käytänteen Koivuselle, joka sitten Petäkosken Einon ja Mikkolan Viken kanssa kolmistaan kunnosti Ruikanmutkassa asuneen Mikko Raudasojan jäljiltä jääneen korsukämpän. Miehet aloittivat jäädytysoperaation hyväksi arvelemassaan paikassa.

Jokijää kuorittiin noin 15 sentin vahvuiseksi, ja annettiin jäätyä syvemmälle. Pienellä poralla mitattiin jään paksuus ja lyötiin reikään puutikku tulpaksi. Sama koe tehtiin myös seinämiin. Kevään aurinko kuitenkin sulatti montun laidan, ja se täyttyi vedellä ennen kuin he pääsivät edes pohjaan. Miehet palasivat pettyneinä Ivaloon.

Koivunen perusti Ivaloon kauppapuutarhan, ja meni naimisiin. Vaimo kuitenkin kyllästyi Untoon, ja niin hän palasi Ruikanmutkaan 1971. Hän koki epäonnistuneensa elämässään ja alkoi erakoksi asuen kämpässä talvetkin. Naapurissa, viitisen kilometriä yläjuoksulle päin, asui tuolloin toinenkin talvierakko, Viktor Koivula , joka oli ehtinyt kiertää Ivalojoen kultamaita laajalta alalta. Miehillä ei kuitenkaan synkannut keskenään, siisteyteen taipuvainen Koivunen piti Koivulaa paikkojen sotkijana, joka oli hänen mukaansa ”asunut Ruikanmutkankin kämpän välivuosina piloille”. Koivula puolestaan filosofina piti Koivusta tosikkona. Kumpikaan ei ollut siinä mielessä erakko, etteikö seura olisi kelvannut.

Platinahipun arvoitus

Koivunen oli jo 1950-luvun alussa törmännyt Kultalankosken etelärannalla nyrkin kokoiseen hopeanharmaaseen metallimöykkyyn. Hän oli nostanut sen rannalle ”tietopaikkaan” turvaan. Myöhemmin hän oli nähnyt puolen gramman kokoisen platinahipun imurikullanhuuhdonnan pioneereilla, ja päätellyt löytönsä olleen platinaa. Möykky oli kuitenkin kadonnut rannan kallionkolosta.

Hän arveli Niila Maggan ottaneen löytönsä talteen, ja alkoi peräämään sitä sen löytäjänä itselleen.

Niilaa asia hymyilytti kovasti, ja Koivunen vakuuttui möykyn olevan hänellä. Hän sai luvan tutkia Niilan talon ja ladon. Jälkimmäisen Koivunen jopa purki perusteellisesti vakuuttuneena, että sen lattian alta platinamöykky löytyy. Työ oli kuitenkin turhaa, ja Koivunen sai käskyn palauttaa lato alkuperäiseen asuun.

Unto Koivusta ei sen jälkeen pidetty Kutturassa ihan täysipäisenä.

Koivunen teki vielä valtauksen Kultalankoskeen, ja etsi möykkyä parin kesän ajan kahlaamalla jokirantaa vesikiikarilla pohjaa tutkien, turhaan. Untolle yritettiin kertoa, että kyseessä oli varmuudella hiukan hopean väriä omaava iso rautaoksidi, joista suurimmat ovat kulta-alueella jopa jalkapallon kokoisia. Unto ei uskonut.

Hän teki Kultalan nykyisen autiotuvan lähteen taakse rinteeseen piilokammin, jossa asusti, koska halusi etsiä kadonnutta löytöään ”salaa”. Sieltä käsin hän myös keräsi kullankaivuuseen liittyvää esineistöä tallettaen sen Kultalan aittaan. Esineet siirrettiin Kultamuseoon Unton mukaan ilman hänen lupaansa. Myöhemmin hän totesi kuitenkin museon olleen oikea paikka löydöille.

Unton piilokammi oli asuttavassa kunnossa vielä 90-luvun alussa, siinä oli pieni laveri ja hella. Se oli taitavasti naamioitu ison kiven kupeeseen.

Toimittajanainen Toini osuu paikalle

Unto vietti talvetkin Ruikanmutkassa. Hän kävi kylillä vain hakemassa muonaa ja muita tarpeita. Kultaa hän kaiveli enää vain ajankuluksi löytämättä mitään erikoista. Joka talvi hän kuitenkin sitkeästi rakenteli jäädytysmonttuja. Lähes joka kevät ne puhkesivat ennen kuin hän pääsi tutkimaan pohjaa. Hän sanoi puuhaavansa niiden parissa ”jotakin tehdäkseen, ettei tulisi mökkihöperöksi”. Kesällä hän piti kasvimaata ja koristi pihaa puutarhakukilla. Kämpän piha oli aina siisti

Syyskuussa 1979 hänen luokseen saapui toimittaja Toini Imponen , joka kirjoitti UusiNainen-lehteen. Imponen oli etsimässä kullankaivajaa tehdäkseen lehtijuttua. Vinkin perusteella hän käveli pitkän matkan Pahaojan ja Kultalan kautta hankalia rantoja Ruikanmutkaan.

Jutusta tuli hieno kuvaus erakosta elämänarvoineen. Unto kertoi neuvoneensa Toinille reitin Inari-Kittilä-tielle, ja salaa seuranneensa tätä, että ”se tyttö varmasti pääsi perille”.

Toinista tuli vakituinen vierailija Unton luona. Unto oli liikuttunut saamastaan huomiosta, ja rakastui platonisesti tähän itseään noin 30 vuotta nuorempaan naiseen.

Unto rakensi Esa Maggan avustamana kenttäänsä uuden tuvan Toinille 1980-luvun puolivälissä. Sen käyttö oli vähäinen, sillä Unto viihtyi itse mieluummin vanhassa korsussaan. Toini antoi vastaavasti Untolle seuralaiseksi koiran. Kokemattomana Unto syötti koiraa liikaa, ja se oli lopetettava 4-vuotiaana – jalat eivät kantaneet ylilihavaa kroppaa.

Paljolti Toinin vaatimuksesta Unto suostui 1986 muuttamaan talviajoiksi Inarin kultamieskotiin.

Kotimaisen pankin mainostempaus

Eräs pankki sai 1988 päähänsä järjestää näkyvän tempauksen. Joku sen toimijoista oli kuullut miten Unton oli käynyt vuodesta toiseen jäädytysmonttujensa kanssa. Pankki tuli nostamaan kaivurilla veden alle jääneet kultamaat, Untolta lupaa kysymättä. Lupia ei ollut myöskään viranomaisilta, mutta tuon ajan pankithan tekivät mitä huvitti.

Kaivuri tuli jokivartta pitkin lumen aikaan nostaen Unton montusta muutaman kuution jokipohjaa rantapenkalle. Koska kyseessä oli mainostempaus, niin mukaan tuli iltapäivälehti, joka suurin uutisin kertoi pankin hyvätyöstä köyhälle kullankaivajalle. Alueelta kerrottiin kaivetun aikoinaan miljoonan markan arvosta kultaa, ja vedenalaisen maan olevan vieläkin rikkaampaa.

Lumet ja maakasa sulivat, tuli kevättulva, ja vei mennessään valtaosan kasasta takaisin joenpohjaan. Unto ehti rännittää siitä murto-osan, ja löysi vain vähäisiä kullan merkkejä.

Tapaus muuttui farssiksi, kun Unto alkoi saada kirjeitä, joissa pyydettiin taloudellista apua, kun hänet oli nyt autettu miljonääriksi. Hän koki kirjeet ahdistaviksi.

Unto pelastusoperaatio

Syksy 1988 oli lokakuun puoliväliin asti lämmin, sitten iski äkillinen lumimyrsky ja pakkanen. Unto ei ollut ehtinyt sopia kutturalaisten kanssa hänen noutamisestaan veneellä, ja kun pyyntö välitettiin, niin jokea pitkin ei enää päässyt.

Onneksi läheisen Kollumin alueella majaa pitänyt Veikko Väänänen sai pyynnön käydä katsomassa, mitä Untolle kuului. Unto oli paniikissa, sillä muona oli lähes lopussa, ja kuntokin huonona. Väänänen onnistui auttamaan Unton vähine kampsuineen ylös jyrkkää jokirinnettä moottorikelkkansa luo, ja kuskasi hänet Inariin kultamieskotiin. Täällä Unto kuitenkin purskahti parkumaan unohtaneensa tekohampaansa korsuun. Veikko Väänänen kävi kiltisti hakemassa nekin erillisellä reissulla. Tekarit olivat jäätyneet mukiin, joten hän kuljetti ne siinä perille.

Monenlaista muutakin Untolle sattui. Myöhäsyksyllä 1994 oli Toinin tupa palanut. Teon tekijästä ei ollut tietoa. Kun Unto kuuli tästä, hän oli helpottunut kuullessaan, ettei korsulle ollut käynyt kuinkaan.

Seuraavana kesänä kävi ilmi, että paikalla oli ilmeisesti poltettu vain kämpän kattorakenteet. Itse kämppä oli kaiketi kuljetettu jonnekin, ilmeisesti Unton luvalla.

Unto viihtyi kesät Ruikanmutkassa 1996 saakka. Hän tapasi kävellä rantaa pitkin ihaillen jokivarren niittykukkia. Villiruusuja hän rakasti erityisesti.

Unto Koivunen kuoli 1990-luvun loppupuolella. Pari vuotta ennen kuolemaansa hän naurahti, että ”hänellä tahtoo kaikki mennä aina pieleen”. Mutta luontoa hän rakasti, ja oli ystävällinen ohikulkijoille.

Vanha korsukämppä könöttää edelleen joen töyräällä Penttilänkosken niskassa. Se on pahasti rapistunut, ja aikoinaan niin kodikas kukkien kaunistama pihamaa heinittynyt. Paikalla on vielä myös puuliiteri ja savusauna.

Kuvat ja teksti