Kotimaa
Urho Kekkonen hiihteli Anterissa kevättalvella 1956 - Kovakuntoinen presidentti teki satojen kilometrien hiihtoretken pitkin itärajaa
Tasavallan presidentti Urho Kekkonen hiihti Anteriin huhtikuussa 1956. Vastavalitun maamme uuden presidentin kunto oli tuolloin kova ja Kekkonen hiihteli seurueensa kanssa satojen kilometrien hiihtomarssin itärajaa pitkin. Kekkosen hiihtoretkestä raportoi Rajajääkäri-lehti vuonna 1956 tähän tapaan:
Ensimmäisen kerran historiamme aikana vieraili Tasavallan Presidentti syvällä Lapin erämaassa Itä- ja Koillis-Lapin selkosilla.
Tällainen käynti on suurta historiaa koko tälle kulmakunnalle. Kaikkien mielenkiinto ja ajatukset ovat tuollaisella retkellä mukana.
Vierailu tapahtui huhtikuun 17.-25. päivien välisenä aikana ja se suoritettiin hiihtoretkenä Raja-Joosepista maamme suurimman erämaa-alueen halki Anterin, Jaurun, Kemihaaran, Sotataipaleen, Ainijärven ja Sotatunturin kautta Ruuvanojalle. Hiihtomatkaa kertyi 250 km jakautuen 7 päivän osalle, jolloin päivätaipaleiden pituudeksi tuli noin 30-40 km, keskimääräisen nopeuden ollessa 5-6 km/t.
Seurueeseen kuuluivat LR:n komentaja eversti Viljo Kivikko, metsästyksenvalvoja Tauno Mäki, talousneuvos Yrjö Alaruikka, tunnettu metsästäjä Onni Mukkala ja osan matkasta varatuomari S. Sevelius. Retken yksityiskohtainen järjestely oli annettu Lapin rajavartioston huoleksi, josta tehtävään oli määrätty latu- ja opasryhmä vahvuudeltaan 1 upseeri, 3 aliupseeria ja 5 rajajääkäriä.
Ajankohta hiihtoretkeä varten oli sopiva. Näin kevätkeleillä suotuisissa olosuhteissa katkeavat pitkätkin erämaataipaleet suksilla hyvin kivuttomasti. Mutta annappas, jos sattuu uppokeli, niin yhden kilometrin tuntivauhdissakin saattaa olla liikaa. Toivossa oli hyvä elää ja niin Luojakin oli retkeläisten puolella, että antoi koko ajaksi mainiot säät. Jokaisena hiihtopäivänä ainakin osan päivästä paistoi aurinko antaen virkistystä mieliin ja ahavaa kulkijain kasvoihin.
Mutta valitettavasti kaunis ilma ja hyvä keli eivät keväällä aina ole suoraan verrannollisia. Niinpä nytkin saatiin jälleen todeta, että lumisateen jälkeinen kevätauringon paiste muuttaa hyvänkin kelin keskipäivällä nollakeliksi ja ylikin, jolloin vähän hiihdetyllä, tuoreella ladulla ”viksit sun vaksit” eivät auta, vaan tarvitaan selvää kynttilää.
Jaurun-Kemihaaran välillä Keskihaaran aavoilla kynttilän hinnat kohosivat ja taisipa siinä joku lastukin lähteä suksen pohjasta, kun raaputettiin Rexejä ja Swixejä. Mutta pahempia uppokelejä ei onneksi sattunut, eikä pakollisia huilupäiviä tarvinnut pitää.
Automatkan päättyessä Raja-Jooseppiin, jonne Lapin läänin maaherra Uuno Hannula oli Tasavallan Presidenttiä saattamassa, alkoi varsinainen hiihtotaival. Reitti kulki aluksi Kiertämäjärvien ja Kiertämäpäitten kautta ollen ensimmäisen päivän tavoitteena Anteri.
Välillä latu käväisi aivan traktoritien varrella, missä Hirvasvuopion Antti neljän poronsa kanssa odotteli, mahtaisikohan poron kyyti tuntua mukavammalta. Mutta kaunis kevättalven luonto ja hohtavat hanget houkuttelivat enemmän, eikä edes poroneuvos laittautunut Antin kyytiin, vaan sinnikkäästi tasaisen varmaa vauhtia seuraili hiihtojoukon mukana.
Ensimmäinen päivä se onkin vaikein vähemmän harjoitelleelle, mitä ei kuitenkaan voida sanoa Tasavallan Presidentistä, joka oli hiihtänyt kunniakkaat 400 km jo ennen Lapin matkaansa. Niin vain Anterille tultiin ajoissa ja kyllä kalasoppa ja sauna maistuivat. Suuri oli ilo ja tyytyväisyys uuden vartion rakennustyömaan miesten joukossa, kun korkea vieras kävi heidän omassa majapaikassaan tupakoiden ja jutellen heidän kanssaan.
Eräs heistä korjasi läkkipellillä presidentin suksen, joka oli poikkiviassa kahdesta kohdasta. Kyllä sitä kieli keskellä suuta sai ollakin monta kertaa, milloin nousussa, milloin laskussa, kestääkö suksi tuossa kinkamassa, tuossa painanteessa. Mutta kesti kuin kestikin koko matkan ja vielä niillä Mukkalan Onnin lapsetkin tasaisemmilla mailla monta koulumatkaa tekevät.
Anterilta matka jatkui poroaidan vartta seuraten Talkkunapään kammille ja edelleen Jaurulle. Kammilta pistäydyttiin Talkkunapään päällä rajalla, missä on rajamerkki B27. Täältä avautui kaikessa komeudessaan Saariselän tunturivyöhyke.
Komea on Pallas, komea Ounas ja Pyhä, mutta laajin ja valtavin on sittenkin Saariselän itäinen jatke, Talkkunapää, Vongoivi, Pirivuotsmaoivi, Vuomapää, Vesipää, Kärppäpää, Anteripää, Rovapää, Kuikkapää, Hirvaspäät ja Peuranampumapää.
Huonot kulkuyhteydet, hankala pääsy ja rajan läheisyys ovat pitäneet nämä seudut koskemattomina ja jokseenkin puhtaista turisteista. Laskettelu tunturin päältä kammille sujui mainiosti aura- ja kristiaanikäännösten turvin. Alkupää tietysti odotteli täällä ja vähän muuallakin, kaatuisiko ehkä joku seurueeseen kuuluva, mutta se pieni sallittu ilo jäi Talkkunapäällä niinkuin muuallakin vähän noiinkuin alkupään harmiksi kokematta.
Hirvasvuopion Anttikin tavattiin puheliaana kammilta, jonne asti ei ollut poroilla päässyt. Kilometrin päähän oli pitänyt ne jättää ja sieltä myöhemmin palata takaisin Anteriin. Tämän jälkeen olikin luotettava vain retkeläisten kuntoon ja rajamiesten hartioihin ja käsivarsiin.
Ennen Jaurun partiokämpälle tuloa ladun aukaisijana toiminut rajakersantti Sievänen johdatteli retkeläiset Jaurun uomaan johtavan jyrkkäreunaisen ja kauniin nimettömän kurun pohjaa myöten, missä kesäisin on ikuinen lumi ja minkä rinteiltä lumimassat ovat kaivaneet kanavansa kaataen mennessään puut ja alikasvillisuuden.
Siitä päivästä alkaen sitä kurua on Tasavallan Presidentin suostumuksella kutsuttu Presidentin kuruksi. Kauniitten näkymien ja riistarikkauden tuomaa virkistävää tunnelmaa ei iltapäivällä alkanut sakea lumisadekaan päässyt rikkomaan.
Jaurun pienessä kämpässä vietettiin toinen yö. ”Polttoainevarastot” täydennettiin metsästyksenvalvojan keittämällä ”kolmentoista pippurin” poronmunuaiskeitolla. Ja täysi tunnustus kokille annettiinkin.
Harvemminpa sitä Jaurun kämpälle tulee sähkeitä pääministeriltä, mutta niin vain nyt kävi. Pieni ”kyynel” (kannettava, pienitehoinen lähetin ja vastaanotin) otti ja lähetti tärkeän sanoman tuolla erämaan keskellä, tiettömien taipaleiden takana.
Hyvin levätyn yön jälkeen päästiin kynttiläkelillä Kemihaaran vartiolle, jossa makoisat löylyt lumihangessa käynteineen pehmittivät mukavasti väsyneitä jäseniä. Hyvin se kotikaljakin tuntui maistuvan, mutta pankinjohtaja Pitkäsen henkilökohtainen ennätys vuodelta 1954 kaksitoista ”mottia” jäi sentään rikkomatta. Tosin komentaja pääsi aika lähelle, nimittäin yhdeksän ”mottia”.
Mutta joukkuetulos sentään saavutettiin, sillä ei 40 litraa kotikaljaa ja saman verran mehua ole yhtenä päivänä ennen Kemihaarassa juotu. Ja kyllä hirvikäristyskin teki kauppansa, sillä kynttiläkeli oli verottanut melkoisesti kaikkien voimia.
Seuraavana päivänä puolenpäivän aikoihin riennettiin taas suksille ja alkoi taival kohti Sotataipaleen vartiota. Sään lämmetessä oli suksia voideltava sen mukaan ja ennenkuin pienen vartion keltainen seinä häämöitti Reutuvaaran kupeessa, oli suksia ehditty voidella 3 kertaa. Hiihto sujui kaikesta huolimatta hyvin, sillä olihan kaikkien kuntokin noussut, eikä 36 km:n päivätaival enää erikoisemmin tuntunut kenenkän jäsenissä.
Tällä välillä nähtiin tuleva Uura-aavan voimalaitosjärvialue ja kuuluisa metsähallituksen Pykäläisen kämppä, jossa moni matkamies, metsästäjä ja rajamies on taukoa pitänyt liikkuessaan Martilta Kemin latvoille päin. Korkea olisi se karhun, ahman, näädän yms. eläinten nahkojen kasa, minkä kämppä on suojissaan hetken saanut pitää.
Sotataipaleesta suuntautui reitti jo seuraavana aamuna klo 6.00 Tulppion kautta Ainijärvelle. Kuulakkaan ja aurinkoisen kevätsaan vallitessa seurue hiihteli Ison-Samperin ”rautatietä” ensitavoitteena Tulppio.
Ainijärvi, ainoa järvi koko perukalla, houkutteli tietysti kalamiehet liikkeelle ja niin oli komentajallakin kiire, ettei paitaa ehtinyt vaihtaa. Kalaakin tuli aivan tarpeeksi ja metsästyksenvalvoja keitti ja paistoi maukkaat kalaruuat. Syötiinpä silloin Ainijärvellä kalaa pitkin ja poikin ja hyvätpä unetkin lähti sen päälle. Lähetti Majavakin nukahti ”pystyyn” parin minuutin sisällä.
Aamulla Tasavallan Presidentti nosteli vielä ahvenia tuliaisiksi Sotataipaleeseen ja malliksi saatiin myös kuuluja Ainijärven taimenia.
Paluumatka Sotataipaleeseen tapahtui menoreittiä ja voimakkaan vesikelin vallitessa oli aikaa katsella Tulppion komeita koskemattomia metsiä, joihinka hakkuut siirtyvät Kemijokivarresta vuoden parin perästä. Silloinpa Ainijärvelle tarvittaisiin vartio, jonka paikkakin on jo valmiiksi katsottu.
Viimeisenä hiihtopäivänä retkeiltiin Rannimmaisen Sotatunturin maastossa ja tyytyväisenä katseltiin kaukaa häämöittävää Saariselän tunturiryhmää, jonka takaa hiihtotaival oli alkanut viikkoa aikaisemmin. Viimeinen etappi, metsähallituksen Ruuvanojan savotta saavutettiin verkkaista ”jäähdyttelyvauhtia” hiihtäen.
Täällä Tasavallan Presidentti tutustui vielä metsänhoitoviranomaisten opastuksella suureen noin 100 000 runkoa käsittävään tukkilanssiin. Ruuvanojalla oli maaherra vastassa ja matka jatkui autoilla kohti Rovaniemeä.
Karhunkierroksista muutamat sanomalehdet ovat kirjoitelleet. Retken aikana vallitsi niin kova talvi ja paksut lumet, ettei karhu vielä liikkunut. Kyllä karhumailla kuljettiin ja kävipä Onni Mukkala omilla tiedustelureissuillaankin, mutta tällä kertaa tuloksetta. Sen sijaan riistan jälkiä nähtiin kohtalaisen paljon, varsinkin Anterin-Jaurun välillä.
Kuuluipa seurueen näkymiin 20-päinen hirvitokkakin. Jälkien aiheuttajat aina asiantuntemuksella saatiin selville, tosin toisinaan pienien mielipidevaihtojen jälkeen. Niinpä Tulppiossakin, jossa poroneuvos oli jo saamaisillaan lävitse vanhoista jäniksen jäljistä ahman jäljet, mutta kaikessa sovussa totuus sentään selvisi.
Tasavallan Presidentillä oli retken aikana tilaisuus nähdä Itä-Lapin jylhät tunturiseudut ja laajat koskemattomat metsäalueet, poroaidan tarpeellisuus, riistan runsaus, hirvien puuntaimille aiheuttamat vahingot ja rajavartioinnin suoritus erämaa-alueilla. Ilman hänen pettämätöntä kuntoaan tämä ei olisi ollut mahdollista.
Retken osanottajat palasivat maalikyliin auringon ruskettamina ja suuren koskemattoman luonnon virkistäminä. Ehkäpä erämaan rauha ja hiljaisuus, suuret näkymät ja pitkät taipaleet antoivat kaikille sitä voimaa, jota tarvitaan arkisen elämän suolaksi.
Reportaasin on kirjoittanut Martti Huhtala.