Ihmiset 

Talvitelttailua arastellaan turhaan – kunhan perusasiat ovat hallussa, vaellus talvella voi olla yhtä mukavaa kuin kesälläkin, eikä varusteistakaan tarvitse maksaa maltaita

Miltä kuulostaisi viikon mittainen hiihtovaellus erämaassa pakkasten paukkeessa ja revontulten loisteessa? Tässä jutussa kaksi kokenutta talviretkeilijää kertoo, miten talvivaelluksesta luodaan selviytymisen sijaan nautinto.

”Kun mukana on oma majoite, on vapaa menemään minne haluaa”

Säkyläläisen Lasse Johanssonin retkeilyhistoria pitää sisällään yli 100 eräretkeä patikoiden, hiihtäen ja meloen. Myös Saariselän talviset maisemat ovat vuosien mittaan tulleet hänelle tutuiksi alueelle suuntautuneilla hiihtovaelluksilla.

Kolmisenkymmentä vuotta sitten Johansson tutustui Kösäkkö-telttailuun, joka on saanut nimensä tekniikkaa kehittäneen Kyösti ”Kösä” Lamminjoen mukaan. Pääkaupunkiseudulla toimiva Tunturiladun tunturikerho Kavtsi on vuosien ajan soveltanut tämän talvitelttailumenetelmän oppeja, ja sitä kautta myös Johansson tutustui siihen.

– Tapasin työkuvioiden kautta Jussi Rimpin, joka kuului Kavtsiin. Lähdimme Jussin kanssa yhteiselle retkelle vuonna 1990 ja sain häneltä mahtavan opastuksen menetelmään. Teimme sen jälkeen vielä kymmenkunta retkeä ja vuodesta 2005 jatkoin harrastusta Eeva-vaimon kanssa, Lasse Johansson kertoo.

Yleensä Johanssonit suuntaavat hiihtovaelluksille keväthankien aikaan, mutta kokemusta on myös retkeilystä sydäntalven kireillä pakkasilla. Retkeillessään he pyrkivät välttämään autiotuvissa yöpymistä ja suosivat telttamajoitusta.

Johanssonin mukaan Kösäkkö-telttailu tekee talvitelttailusta mukavaa, eikä teltassa tarvitse värjötellä kylmissään, kuten moni luulee. Hän uskoo, että talvitelttailua arastellaankin yleensä kokemuksen puutteen vuoksi.

– Monet pelkäävät esimerkiksi avotulen viemistä telttaan. Toki se teltan ohjeissa kielletään jyrkästi, mutta Kavtsin piiristä en tiedä yhtään tapausta, että joku olisi polttanut telttansa tai että tuli olisi päässyt irti, hän toteaa.

Koulukuntien välisiä eroavaisuuksia

Suurin ero Kösäkkö-telttailun ja niin sanotun perinteisen talvitelttailun välillä on teltan muodossa. Kösäkkö-telttailussa käytetään matalan tunneliteltan sijaan korkeamman mallista kupoli- tai geodeettitelttaa.

Johansson korostaa, että talvitelttailua varten ei tarvitse hankkia kallista talvikäyttöön tarkoitettua telttaa, vaan ”muutaman satasen normiteltta” sopii siihen aivan hyvin.

– Tunneliteltan etu on, että sen voi pystyttää kovassakin tuulessa. Mutta entä sitten, kun tuuli kääntyy sivulle? Silloin tunneliteltta on melko suojaton. Esimerkiksi geodeetti on muodoltaan ja useampikaarisena sellainen, että se kestää tuulensuunnan vaihtelut. Olen testannut sen, eikä ollut mitään hätää avotunturissa kovassa tuulessa.

Kesäteltan käyttömukavuutta talviolosuhteissa on mahdollista parantaa pienellä tuunauksella. Johansson on muun muassa ommellut omiin telttoihinsa lumiliepeet, lisännyt tuuletusta sekä ripustusmahdollisuuksia kattoon, jotta kastuneita varusteita voi laittaa kuivumaan.

Riittävästä tuuletuksesta huolehtiminen on erityisen tärkeää, kun käyttää keitintä sisällä teltassa.

– Tulo- ja poistoilmalle on oltava riittävät kanavat. Olen lisännyt teltan huippuun tuuletusta, mutta yleensä tuulen puolen tuuletusaukon joutuu sulkemaan, jottei tule liikaa ilmaa sisään.

Johansson painottaa, että teltta on syytä pakata aina mukaan hiihtovaellukselle, vaikka tarkoituksena olisikin yöpyä autiotuvissa. Esimerkiksi eksymis- tai loukkaantumistapauksissa pelastuspartion tulo voi kestää, jolloin teltta antaa suojaa sekä mahdollistaa tarvittaessa vaikka yöpymisen maastossa.

Teltta tuo matkantekoon ja reittivalintoihin myös lisää valinnanvaraa.

– Kun mukana on oma majoite, on vapaa menemään minne haluaa, hän sanoo.

Lämpimässä teltassa aamukahvin keittoon

Kösäkkö-telttailussa retkikeitintä käytetään sekä teltan lämmittämiseen että ruoanlaittoon ja lumen sulatukseen. Johanssonilla on käytössä Trangian retkikeitin, mutta spriipolttimen sijaan hän käyttää poltinta, joka toimii bensalla.

Trangiassa vakiona oleva spriipoltin ei sovi talvitelttailuun, koska se on liian heikkotehoinen ja tuottaa liikaa kosteutta telttaan, Johansson sanoo. Bensakeittimessä hän käyttää pienkonebensiiniä, joka on parempilaatuista kuin autoille tarkoitettu moottoribensiini.

– Kolmen kilowatin bensakeittimessä riittää lämmitysteho. Kovemmalla pakkasella voi ottaa toisen keittimen käyttöön, mutta olen pärjännyt yli 30 asteen pakkasessakin yhdellä keittimellä, Johansson kertoo.

Yleensä keitintä varten mukana kuljetetaan alumiinipellistä valmistettua keitinlaatikkoa. Kösäkkö-telttailussa keitinlaatikkona käytetään tilan säästämiseksi Trangian omaa tuulisuojaa. Johanssonin mukaan sitä on turvallista käyttää keitinlaatikkona, koska siinä on liekiltä suojaavat korkeat reunat. Hän kuitenkin muistuttaa, että illalla nukkumaan mennessä keitin on aina sammutettava, yöksi sitä ei saa jättää valvomatta palamaan.

Aamuisin teltassa on yleensä viitisen astetta ulkoilmaa lämpimämpää. Aamukahvin keittoon ei kuitenkaan tarvitse alkaa palellen, sillä teltan saa nopeasti lämpimäksi. Keittimen esilämmitystä varten mukaan kannattaa pakata spriitä, sillä sprii ei kylmää keitintä sytyttäessä synnytä yhtä isoa liekkiä kuin bensiini.

– Kun herää, käsi ulos makuupussista, annostellaan sprii keittimeen, sytytetään se ja mennään takaisin makuupussiin. Esilämmitys kestää pari minuuttia, sitten liekki sammuu. Sitten taas käsi ulos ja bensapolttimen venttiili auki, liekki täysille ja hetken päästä teltassa on mukavan lämmintä, Johansson neuvoo.

Oikeilla varusteilla kylmä pysyy kaukana

Talvitelttailussa yksi tärkeimmistä yöpymismukavuutta lisäävistä tekijöistä on huolehtia jäisestä maasta hohkaavan kylmän eristämisestä. Suuri osa talviretkeilijöistä pakkaa sitä varten mukaansa noin 10 millin vahvuisen solumuovimaton, jolla peitetään teltan koko pohja.

Se vie kuitenkin ison tilan ahkiosta, Johansson huomauttaa.

– Kösäkössä solumuovimaton paksuus on pääasiassa kolme milliä. Makuupaikkojen kohdalla se on paksumpaa, eli 15 milliä, ja siihen päälle tulee vielä seitsemän sentin paksuinen eristetty ilmapatja. Ne mahtuvat paljon pienempään tilaan, hän toteaa.

Talvivaelluksella Johanssonit nukkuvat talvikäyttöön tarkoitetuissa untuvamakuupusseissa, mutta talvitelttailussa ne eivät ole välttämättömyys. Esimerkiksi kolmen vuodenajan makuupussin ympärillä voi käyttää toista väljempää, keinokuituista makuupussia.

Johanssonin mukaan tässä tavassa on omat hyötynsä.

– Keinokuitupussi imee yön aikana syntyvän kosteuden ja se on helppo kuivata lämmitetyssä teltassa. Katon rajassa lämpötila on 40–50 astetta ja siellä kuivuvat tietysti myös muut varusteet, kuten sukat ja paidat, hän sanoo.

Aloittelevaa hiihtovaeltajaa Johansson kehottaa ensiksi harjoittelemaan talvitelttailua kotona, omassa pihassa tai lähimetsässä. Myös Johanssonit vetävät ahkiot läheisen Pyhäjärven saareen tai jäälle ja yöpyvät testiyön teltassa aina ennen vaellusreissua.

Silloin voi olla varma siitä, että kaikki toimii niin kuin pitääkin, eikä mitään ole unohtunut pois matkasta.

”Sinne ei mennä selviytymään vaan nauttimaan reissusta”

Tampereelta Rovaniemelle joitain vuosia sitten muuttanut Niko Sulin on aina ollut innokas patikoija ja luonnossa liikkuja. Aikaisemmin useamman päivän vaellusreissut ajoittuivat mustan maan aikaan, mutta jossain vaiheessa mies rupesi pohtimaan, miten talvivaellus olisi mahdollista toteuttaa.

– Kerran hiihtelin hankikannolla ja aloin miettimään, että mitä jos lähtisikin pitemmälle hiihtovaellukselle. Luin sitten muutamia kirjoituksia aiheesta, Sulin kertoo.

Nyt vyön alla on jo useita hiihtovaelluksia pääasiassa Urho Kekkosen kansallispuistossa. Viime vuosina Sulin on toteuttanut peräti kaksi noin viikon mittaista hiihtovaellusta vuosittain, toisen sydäntalvella ja toisen keväämmällä.

Suomen toiseksi suurimpaan kansallispuistoon häntä kerta toisensa jälkeen houkuttelee puiston erämaisuus sekä vaihteleva luonto.

– UKK-puisto on monipuolinen retkikohde. Siellä on tunturia, jokivartta, metsää sekä tiheä tupaverkosto, Sulin toteaa.

Keskitalvella toteutettaville useamman yön hiihtovaelluksille Sulin starttaa mieluiten tutun kaveriporukan kanssa. Kaamoksen aikaan illat ovat pitkiä, joten leirissä aika kuluu rattoisasti samanhenkisen porukan kesken.

Kaikki alkaa hyvästä suunnittelusta

Kun hiihtovaellukselle lähdetään kaveriporukalla, täytyy aivan ensimmäiseksi löytää kaikille sopiva ajankohta kalenterista, Sulin sanoo. Sen jälkeen reittivalintoja ohjaa käytettävissä oleva aika sekä kohteessa vallitsevat olosuhteet.

– Kun lähtee talvella vaeltamaan, täytyy ottaa ennakkoon selvää olosuhteista ja tutustua kohteeseen kartan avulla. Sinne ei mennä selviytymään vaan nauttimaan reissusta, joten etapit ja reitti suunnitellaan sen mukaan, hän toteaa.

Esimerkiksi viikon hiihtovaelluksella reitti pyritään suunnittelemaan niin, että muutamana yönä olisi mahdollista yöpyä autiotuvissa ja kuivatella varusteita. Jos aikataulu vain antaa periksi, autiotupa tarjoaa myös oivan mahdollisuuden välipäivän viettämiseen, jonka aikana ehtii toipua edellisten vaelluspäivien rasituksista.

Sulin muistuttaa, että päiväetappien pituuksia ei kannata liioitella eikä tuudittautua siihen, että eteneminen onnistuisi joka päivä autiotuvalta toiselle. Aina kaikki ei mene suunnitelmien mukaan, kuten hän on saanut itsekin todeta.

Yksi esimerkki löytyy viime tammikuussa tehdyltä perinteiseltä kaamosvaellukselta.

– Lähdimme Raja-Joosepista ja hiihdimme Lutto- ja Suomujokivartta Kiilopäälle. Reissun hitain matkavauhti oli 800 metriä tunnissa, mikä johtui siitä, että jään päällä oli vettä, mutta pakkasta oli silti noin 20 astetta. Märkä lumi jäätyi suksen pohjaan ja useampaan kertaan piti pysähtyä puhdistamaan suksen pohjia, mikä hidasti menoa, hän kuvailee.

Juuri tällaisten, ennalta arvaamattomien tilanteiden varalta Sulinilla onkin aina teltta pakattuna ahkioon.

Rahaa säästyy itse tuunaamalla

Ennen ensimmäistä talvivaellusta Sulinin oli selvitettävä, mitä varusteita hänen täytyisi hankkia, jotta voisi olla maastossa useamman yön. Sitä varten hän vietti ensimmäiset talvitelttayöt Tampereen-kotinsa lähistöllä. Pieneksi yllätyksekseen hän sai todeta, että suurin osa varusteista oli jo hankittuna kesäretkiä varten.

– Minun kohdalla se tarkoitti ainoastaan paremman makuualustan, makuupussin ja bensakeittimen ostamista, hän sanoo.

Ahkion hän kuitenkin joutui päivittämään uuteen, sillä hänen aikaisemmin hankkimansa armeijan vanha ahkio oli kuin ”ruumisarkku hinaisi”. Sen sijaan, että olisi ostanut uuden, useita satoja euroja maksavan ahkion, hän päätti tuunata sellaisen Paris-pulkasta.

– Se on ollut äärettömän hyvä ja kohtuuedullinen. Ahkion tekemiseen ruuveineen kaikkineen meni noin 80–90 euroa. Ostin siihen lisäksi aisat, mutta nyt olen hylännyt ne ja käytän nykyään köyttä, joka tulee valjaisiin kiinni.

Sulinin mukaan paras tapa vetää ahkiota on naruaisoilla, koska ahkion kaatuessa sen voi köydellä kiskoa lähelle ja nostaa pystyyn. Kiinteillä aisoilla valjaat pitää sen sijaan aina riisua pois. Naruaisat toimivat hyvin myös alamäessä, koska ne jäävät ahkion alle ja rupeavat jarruttamaan menoa. Jyrkemmässä mäessä ahkion voi ottaa rinnalle ja laskea sen kanssa rinnakkain.

– Vielä isommassa mäessä mennään sitten istumaan ahkion päälle ja lasketaan rodeolaskulla, kunhan ensin katsoo, ettei ole liikaa puita edessä, hän nauraa.

Myös bensakeittimen keitinlaatikon mies valmisti itse. Hän osti rautakaupasta peltisen lääkekaapin ja muokkasi siitä keitinlaatikon, johon mahtuu poltin ja bensapumppupullo. Omatekoinen keitinlaatikko on toiminut mallikkaasti ja säästi selvää rahaa.

Kaamosvaelluksella tunnelma on maaginen

Sydäntalvi ei ole kaikkein tyypillisin aika lähteä hiihtovaellukselle, mutta pimeässä vuodenajassa on jotain erityistä, Niko Sulin sanoo.

– Vuodenvaihteessa on makeeta, kun paikka on hipi hiljainen, eikä linnutkaan laula. Jonkun korpin saattaa kuulla, mutta ei muuta.

Myös liikkuminen on erilaista kuin keväällä, jolloin suksen alla saattaa olla yhtä hyvin kantava hanki kuin upottava sohjolumi. Keskitalvella lumi on pehmeää, mikä tuo myös omat haasteensa, jos sitä on ennättänyt kertyä paljon. Tammikuussa lumipeite on kuitenkin yleensä melko maltillinen, mikä helpottaa hiihtämistä.

Suurin ero kesä- ja talviaikaan vaeltamisessa Sulinin mukaan on lämpötilaa ja varusteita lukuun ottamatta siinä, että talvella kaikki tekeminen kestää huomattavasti pitempään. Hän on huomannut, että se vaatii kropaltakin enemmän.

– Jos tekee seitsemän päivän hiihtovaelluksen, se tarkoittaa että on ollut viikon ulkona. Ei sitä itse kuitenkaan huomaa, vaan kunnollinen syöminen ja hyvät yöunet lataavat kyllä akut. Mutta talvella pitkän päivän jälkeen, kun on pystyttänyt leirin ja valmistanut ruoan, on ihan valmis telttaan nukkumaan, hän toteaa.

Kiilopäältä on hyvä lähteä ensivaellukselle

UKK-puistoon suuntaavaa, aloittelevaa hiihtovaeltajaa Sulin kehottaa valitsemaan retken lähtö- ja päätepisteeksi Kiilopään.

– Kiilopäältä etelään on Suomunruoktun autiotupa ja reitin varrella on myös Niilanpään porokämppä, missä on hyvä pitää taukoa. Matkan varrella on myös Suomunlatvan laavu ennen autiotupaa. Kiilopäältä sinne on noin 12 kilometriä ja siitä voi halutessaan jatkaa 12–13 kilometriä Tuiskukurun autiotuvalle. Heti kun on riittävästi lunta, tuville ajetaan puuhuoltoa kelkalla ja samalla syntyy hyvä ura, mitä pitkin mennä.

Sulinin mukaan edestakainen reitti sopii hyvin aloittelijalle ja siinä saa hyvää tuntumaa siihen, millaista on hiihtää ja vetää ahkiota perässään. Maisemista ei silti tarvitse tinkiä, sillä reitti kulkee Niilanpää-tunturin vierestä, joten matkalla pääsee näkemään avotunturiakin.

Lopuksi Sulin haluaa rohkaista kaikkia hiihtovaelluksesta kiinnostuneita ainakin kertaalleen kokeilemaan lajia.

– Minusta hiihtovaellusta on tietyllä tapaa mystifioitu. Toki siinä on paljon enemmän asioita huomioon otettavana kuin kesäpatikoinnissa, mutta siinä ei ole mitään, mistä ei kaikki suoriutuisi. Jos se jotakuta kiinnostaa, niin voi lähteä vaikka lähilaavulle kunnon kamppeiden kanssa yöksi ja jättää auton parin kilsan päähän. Sillä lailla voi ottaa nopean exitin, jos tuntuukin siltä, ettei pärjää.