Hyvinvointi
Sokosti ennen ja nyt
Sodankylän pohjoisosassa Saariselän alueella sijaitsevan Sokostin huippu kohoaa 718 metrin korkeuteen. Tunturi on monelle sodankyläläisellekin tuttu hiihto- ja patikkamatkoilta.
Myös Luirojärven koillispuolella sijaitseva Raappanan kammi tai tupa on monelle tuttu yöpymispaikka, rakensihan sen jo vuonna 1949 silloinen Sodankylän nimismies Aaro Raappana eränkävijätovereineen. Heidän joukossaan oli mitä ilmeisemmin myös jo vuonna 1955 edesmennyt appeni pankinjohtaja Lassi Kolehmainen .
Kävin Sokostin maisemissa ensimmäisen kerran elokuussa 1962 kahden luokkatoverini kanssa. Repussa oli oppaana Kullervo Kemppisen Saariselän tunturialueesta kertova kirja ”Lumikuru” ja kädessä taloudellinen kartta mittakaavassa 1:100000. Siinä sentään näkyivät joet, järvet, tunturit, suoalueet ja suuremmat luontokokonaisuudet. Sillä pärjättiin ja muitakin tunturin huippuja kuin Sokosti valloitettiin. Aluksi kuljimme tieuraa Kopsusjärvelle ja sieltä sitten tuntureita ja laaksoja pitkin Luirojärvelle. Sieltä käsin kapusimme yhtenä päivänä Sokostille ja takaisin leiripaikalle. Sieltä vaelsimme mutkitellen Laanilaan, nousimme linja-autoon ja Rovaniemellä junaan ja perillä Vilppulassa olimme syyskuun 1. päivänä aamulla kello 5.30.
Koulu Mäntässä alkoi samana päivänä kello 10 jumalanpalveluksella, joten hyvin ehdimme mukaan. Matkoineen reissu kesti 13 vuorokautta ja erämaakilometrejä kertyi vähän yli 100. Autiota oli vielä silloin tunturissa, muistaakseni emme tavanneet vaelluksellamme muita retkeilijöitä ja eikä käytössäkään ollut muita kuin poropolkuja.
Uutta uraa Luirojärvelle
Päätimme kaverini Ollin kanssa käydä uudestaan Sokostilla. Hän oli tosin käynyt siellä kerran yksinään 10 vuotta sitten, mutta minulle käynti oli ensimmäinen sitten tuon 1962 tehdyn vaelluksen. Suunnitelmamme toteutimme juhannusta edeltävällä viikolla. Uskon, että käynti jää myös viimeiseksi, sen verran reppu painoi ja askelkin oli lyhentynyt.
Toteutimme vaelluksen Ollin viimeksi käyttämää reittiä pitkin, koska se on ainakin kilometreissä mitattuna lyhin mahdollinen reitti Sokostin huipulle. Ajoimme autoilla Saariselän pohjoispuolelta lähtevää Kuutuan metsäautotietä noin 35 kilometriä; tie ei ole hyväkuntoinen, mutta kylläkin ajokelpoinen. Perillä Suomujoen tuntumassa olevalla pysäköintipaikalla odotti oikein autojen armada, ainakin 35 autoa, joten suosiossa näytti olevan tämänkin suunnan reitti. Ei muuta kuin jokirantaan, saappaat sidoksissa kaulalle, crocsit jalkaan, reppu selkään ja kahlaamalla yli Suomujoen. Onneksemme vesi ei ollut kovin korkealla, sitä oli vain vähän yli polven korkeudelle. Virta oli kuitenkin sen verran vuolas ja kivet liukkaita, että ylimenoa helpotti suuresti tukeva, puinen sauva, samoin se, että pohjakiviin oli maalattu summittainen kulkureitti.
Kello 16 alkaneen patikkamatkan tavoite oli tunnetun Sudenpesän autiotuvan välittömässä läheisyydessä ollut Sarviojan autiotuvan maasto. Sen saavutimme iltayöstä ja vaikka autiotupaa parhaillaan remontoitiin, saatoimme yöpyä samoissa tiloissa, missä rakennusmiehetkin yöpyivät. Kun oli sunnuntai, olivat he ilmeisesti pyhän vietossa kotikonnuillaan. Kun oli satanut melkein koko päivän, olivat varusteetkin märkiä, joten yöpyminen kuivissa sisätiloissa telttamajoituksen vaihtoehtona oli mukava yllätys.
Sokostin huiputus
Seuraavan päivä tavoite oli alussa mainittu Raappanan kammi eli turvepeitteinen maja. Sen saavutimme rivakan, hyvässä säässä suoritetun patikoimisen jälkeen illansuussa. Matkaa kammilta Sokostin huipulle oli nelisen kilometriä ja kun seuraavaksi päiväksi oli ennustettu sadetta ja sumua, päätimme käydä Sokostilla saman tien. Äkkiä vain teltta pystyyn ja reput sinne, kun kammi ei ollut enää yöpymiskelpoinen. Se on vuosikymmenten varrella rakennettu pariinkin kertaan uudestaan ja sitä on välillä korjailtu. Olisiko se tullut lopulta matkansa päähän, siltä ainakin lahonnut rakennelma vaikutti.
Sokostin huipun saavutimme kello 23 tietämissä eikä huipulla ollut tungosta, pari vaeltajaan näimme sentään muutaman sadan metrin päässä. Kapuaminen huipulle oli vaativaa, vaikka selässä oli pelkästään pieni juomareppu. Osan matkasta saattoi kulkea kovasti käytettyä ja kulunutta poluntapaista uraa pitkin. Monta sataa metriä oli louhikkoa ja kivenmuhkuroita, joihin varsinaista kulku-uraa ei ollut voinut edes muodostua ja aina vain jyrkempää nousua kohti huippua oli koko loppumatka.
Ihailimme upeaa, rannatonta tunturimaisemaa hetken ja mieleen palasi muistoja lähes 59 vuoden takaa. Kaikki oli ollut silloin paljon helpompaa eikä väsymyksestä tietoakaan….Valokuvien oton ja tunnelmoinnin jälkeen alkoi sataa, mikä nopeutti paluumatkan aloittamista. Louhikoiden kastuneet kivet muuttuivat entistä vaarallisimmiksi, mutta onneksemme jalan suurempia lipeämisiä ei kummallekaan sattunut ja noin kello 2 olimme takaisin leiripaikallamme. - Kylläpä uni maistui 20 kilometrin rankan vaelluksen jälkeen, sateen ropistessa tasaisesti teltan kattoon.
Haastetta kerrakseen
Palasimme autoille osittain samaa reittiä, mitä olimme kulkeeet menomatkallakin. Yövyimme yhden yön teltassa paluumatkalla, joka sujui ongelmitta. Takaisin autojen luona olimme runsaan kolmen vuorokauden kuluttua, yhtä kokemusta rikkaampina. Kun kilometrejä kertyi yli 56, Sokostilla käyntiä lukuunottamatta 15-20 kilon reppu selässä, oli patikoinnissa kyllä haastetta kerrakseen.
Tämän tarinan piti olla vähän niin kuin mainos Sokostilla käymisen puolesta. Tästä tuli kuitenkin ensisijaisesti henkilökohtainen muistelus. Tosiasia kuitenkin on, että Sokostin ja Saariselän maisemissa samoilu on enemmänkin nuorten ja hyväkuntoisten ihmisten hupia ja nautintoa. Vaikea suositella Sokostilla käyntiä ikäihmisille, ei ainakaan viimeisen kilometrin nousua Sokostin huipulle - yli juurakoiden ja kivenmuhkuroiden.
Varmaan vuoden kuluttua olen jo toista mieltä!