Ihmiset

Sanna Safronova on joikannut pikkutytöstä lähtien

Saamelaisessa poronhoitajaperheessä Vuotsossa kasvanut matkailualan ammattilainen Sanna Safronova ( os. Palonoja) on joikannut pikkutytöstä lähtien. Hänellä on hämärä muistikuva siitä, kuinka hän kuuli joikaamista ensimmäistä kertaa elämässään pikkutyttönä päivähoidossa. Itsekin hän on opettanut joikaamista päiväkoti-ikäisille.

- Joikaamisen perinne on säilynyt eri tavalla Lapin eri alueilla. Esimerkiksi täällä Vuotson ja Saariselän alueella on joikaajia paljon vähemmän kuin Inarissa, Sanna toteaa.

Joiku tulee sydämestä

- Itsekseni kun joikaan, yksi joiku voi kestää kaksikymmentäkin minuuttia. Saatan joikata esimerkiksi automatkalla. Kun joikaamisen tarve tulee, joiku lähtee jostakin täältä, Sanna osoittaa kädellään sydämensä seutua.

Joikuja ei yleensä kirjoiteta nuoteiksi samaan tapaan kuin muuta musiikkia.

- Joikaaminen on kurkkulaulua, jota olisi vaikea nuotintaa. Sanatkin ovat kulkeneet suurimmaksi osaksi suullisena perintönä. Vuotson alueella esimerkiksi Tiina Aikio on tehnyt suuren työn kerätessään talteen alueen joikuja, Sanna sanoo.

Joiut kertovat usein luonnosta ja ihmisistä tai eläimistä. Yleisiä ovat esimerkiksi henkilöjoiut, jotka kertovat vainajasta.

- Minä olen joikannut myös läheisten henkilöiden pois menoa, ns. hautajaisjoikuja. Joiku on tunne jonka ihminen joikaa ulos.

Tunnettujakin joikuja on

Matkailijoille Sanna esittää yleensä tunnettuja joikuja. Esimerkiksi Porojoiku on yksi tunnetuista joiuista. Esiintyjistä joikuja on tehnyt suurelle yleisölle tunnetuksi etenkin Ailu Valkeapää.

Sanna on tehnyt itsekin joikuja, joiden sanoituksiin hän on saanut apua Petra Magga-Varsilta.

- Petra on ollut suureksi avuksi, koska hän joikaa itsekin, niin hänen kanssa yhteistyö on ollut helppoa. Petra on kääntäny minulle Ajokkaan joiun saameksi. Olen sen ihan ite tehny, se kertoo meidän ajohärjästä ”Jyrystä”, Sanna kertoo.

Nuorempana Sanna joikasi usein yhdessä pikkuserkkunsa Anu Maggan kanssa. Sanna on esiintynyt myös CD-levyllä.

- Minulla oli julkisessa joikaamisessa pitkä tauko, mutta nyt olen alkanut taas esiintyä. Lupauduin joikaamaan esimerkiksi Vuotson koulun 70-vuotisjuhliin, Sanna kertoo.

Saariselällä Sanna joikaa tilaisuuksissa. Yksi joikuesiintyminen rummun kanssa kestää noin 20 minuuttia ja se on usein yhdistetty Lapin illan yhteyteen, missä Sanna kertoo saamelaiskulttuurista ja poronhoidosta.

Tavallinen elämä kiinnostaa

- Yleisin kysymys, mikä minulle tehdään, on: paljonko sinulla on poroja. Siihen kysymykseen ei vastata. Matkailuyrittäjä-isäni vastaa yleensä vastakysymyksellä tiedustelemalla, paljonko kysyjällä on rahaa pankkitilillä, Sanna toteaa.

Hänen mukaansa matkailijat ovat aidosti kiinnostuneita siitä, miten Lapissa ja saamelaisalueella eletään. Etenkin paikallisten ihmisten koteihin tutustuminen kiinnostaisi matkailijoita.

- Kysymykset liittyvät aivan tavalliseen elämään. Mitä kauempaa ihminen tulee, sitä enemmän hän ihmettelee sitä, miten täällä lumen ja pakkasen keskellä eletään, Sanna kertoo.

Hän on iloinen siitä, että 1600-luvulla kirkon kieltämä, pannaan julistettu joiku elää yhä.

- Tiedän monia vanhempia saamelaisia, jotka joikaavat, mutta he eivät julkisesti. Vaikka joikaaminen ei ole ollut enää vuosisatoihin kiellettyä, ihmiset ovat jättäneet joikuperinteen siirtämättä lapsilleen samaan tapaan kuin he ovat jättäneet puhumatta lapsilleen äidinkieltään saamea, Sanna Safronova sanoo.

Vielä 1950-60-luvuilla saamen kielen käyttäminen koulussa oli kiellettyä ja lapsia suomalaistettiin pakottamalla heidät eroon omasta kulttuuristaan ja kielestään. Tämä tapahtui esimerkiksi koulujen asuntolajärjestelmän myötä. Lapset saattoivat asua koko kouluaikansa suomenkielisessä asuntolassa, mistä he lomailtiin vain jouluna ja kesällä.

Sanna on oppinut saamen kielen koulussa.

- Isovanhempani eivät ole opettaneet vanhemmilleni saamea. Nyt omat 3- ja 5-vuotiaat lapseni ovat Vuotsossa saamen kielipesässä päivähoidossa, missä kaikki tapahtuu saamen kielellä. Varsinkin tyttäreni on omaksunut saamen kieltä todella nopeasti.

Joiku on yksi maailman alkuperäisimmistä laulumuodoista

Joikumusiikin sanotaan olevan yksi maailman al­kuperäisimmistä laulu­muodoista, koska siinä on säily-

nyt jotain ihmiskun­nan ja arktisen elämänpii­rin vanhimpia kulttuurisia piirteitä.

Joiku kertoo hyvin har­voin yleisistä asioista. Sen esittäjä pyrkii kuvaamaan kohdettaan omasta näkö­kulmastaan haluamallaan tunteella. Joikaaja sisällyt­tää joikuunsa aina oman mielipiteensä ja suhtautu­misensa joikattavaansa.

Monilla saamelaisilla on ollut oma joikunsa, jota hän ei itse yleensä joikan­nut. Joiut ovat musiikillisia pienoismuotokuvia henki­löistä. Joiku on ollut saa­melaisyhteisön jäsenilleen antama arvostuksen tiivistelmä.

Joikuja voisi kuvata jopa kutsumalla niitä saa­melaisten sosiaaliturvatun­nukseksi. Joiku sisältää koh­teensa identiteetin. Kun henkilön saamelainen joi­kataan, hänen voi tuntea olevan läsnä. Joikuperinne on erään­lainen saamelaisyhteisön nimikirja, johon jokaisen yhteisön jåsenen elämän­vaiheet on kirjattu. Joiku­sävelmien joikaaminen on vahvistanut yhteenkuulu­vuuden tunnetta.

Joikuja on käytetty tie­donvälityksen välineenä ja niillä on viestitty yhteisön jäsenten elämänkohtalois­ta ja tapahtumista.

- Joikuperinne on myös pitänyt yllä sosiaali­sia arvoja ja normeja. Joi­kutesteissä on tuotu julki­siksi ja tuomittu yhteisön kannalta uhkaavaksi koet­tu toiminta, kuten esimer­kiksi siveettömyys, ah­neus, saituus ja toimeentu­loa vaarantava porovar­kaus, selittää suomalaista joikuperinnettä tutkinut Minna Riikka Järvinen tut­kimuksessaan Maailma ää­nessä. Tutkimus pohjois­saamelaisesta joikuperin­teestä (1999).

Shamanistisena pidetyn alkuperänsä vuoksi joikaa­minen kiellettiin kristinus­kon tullessa maahan. Papit polttivat rummut, ja kielsi­vät joikaamisen pahana asiana, joka aiheuttaa vain harmia, eikä kuulu kristi­nuskoon.

Nämä uskonnoista joh­tuneet syyt olivat myös johtaa jopa joikuperinteen tuhoon. Sotien jälkeisenä aikana joikuperinne oli ka­dota muutamilta alueilta kokonaan.

Nils-Aslak Valkeapää aloitti vuonna 1968 julki­set esiintymiset ja nosti joi­un uuteen kukoistukseen­sa. Valkeapää myös kokosi joikaajia yhteen ja järjesti konsertteja, jotka vahvisti­vat lisää Joiun asemaa.

Myös saamelaisradio aloitti joikujen soittamisen ohjelmissaan.

Joiun suosion nousu vai­kutti myös eri tyylien ke­hittymiseen. 1960-luvulla joikuun sekoittuivat monet eri soittimet, 1980-luvulla konemusiikki ja nykyään jopa heavy. Vaikka lähes kaikkia soittimia ja musiik­kityylejä on jo yhdistetty joikuun, taustalta kuuluu aina kuitenkin perintei­syys.

Joikujen sanat ovat viit­teellisiä. Teksti saattaa olla hyvin lyhyt, tai varsinaisia sanoja ei ole ollenkaan. Sanojen sijasta käytetään tavuja.

Puhuttuun kieleen kuu­lumattomien tavujen käyt­täminen laulussa on ylei­sarktinen ikivanha piirre, jonka lähtökohdat ovat il­meisesti maagisissa rituaa­leissa sekä luonnon ja eläinten äänien matkimi­sessa.

Melodiat liikkuvat pie­nellä alalla, ovat noin 2-4 - säkeisiä ja sisältävät paljon rytmistä muuntelua. Joiun­tekijä saattaa aloittaa uu­den joiun rytmin pohjalta ja vasta myöhemmin lisätä siihen melodiaa ja sanoja.

Joiulle on tyypillistä myös sävelestä toiseen liu­kuminen, koru­sävelet sekä äänen värisyt­täminen, äänihuulien voi­makas jännittäminen.

- Joiun maagisuus avautuu vain kuunteremal­la. Joiku ei ala, ei lopu. Se on vain. Se on niinkuin ne laajat, karut tunturit, joissa se on syntynyt: niihinkin voi rakastua, niissäkään ei ole alkua ei loppua, ja nii­denkin sallisi soivan tauot­tomana aluttomana loput­tomana, niinkuin ne vielä ovat saaneet soida. (Nils-Aslak Valkeapää 1973). TK