Kulttuuri

Pekka Juntin Soratien päästä -novelli: Posti kulkee

Rakas tyttäreni Maria Josefin,

Kirjoitan sinulle perinteisen kirjeen, koska se sopii asiaani kuin isä äitiin. Kuinka siellä Turussa menee? Täällä kotopuolessa on kaikki hyvin. Kaukosen pojat vetivät koko saajon motolla kumoon ja nyt on rauhallista, kun ei lintu laula eikä ole sääsketkään enää haittoina. Oikein sievän aurauksen vielä tekivät siihen ja ensi vuonna istuttavat taimet. Saamme tulevina vuosian Reijon kanssa seurata metsän kasvun ihmettä. Reijo tuskin malttaa odottaa, että pääsee ampumaan taimikkoon jouluhirven.

Kaukosen pojat vetivät koko saajon motolla kumoon ja nyt on rauhallista, kun ei lintu laula eikä ole sääsketkään enää haittoina.

Muistan kuinka pikkutyttönä ihmettelit, miksei meillä ole postilaatikkoa, vaikka kaikilla muilla oli. Sinun mielestäsi laatikot olivat niin kauniin värisiä. Sinä tykkäsit Tiinan punaisesta muovilaatikosta ja sekä Veijon kiiltävästä laatikosta, joka oli tehty Outokummulta sosialisoidusta teräksestä. Olisit halunnut meille samanlaisen ja minä koetin selittää, että maailmassa vain metalliliiton työntekijät ja suuret yritysjohtajat saavat varastaa ilman rangaistusta. Rakas Maria Josefin, oletko jo aikuinen nainen ja haluan sanoa sinulle nyt, että emme me tarvinneet postilaatikkoa, koska minä olin se laatikko.

Kaikki alkoi syystalvella 1978 eli kaksi vuotta ennen kun sinä synnyit taksimies Jorma Vilhakan syliin Vuennonkosken levikkeellä. Meillä oli kyllä juuri sellainen sininen muoviloota aikanaan, mutta ennen joulua sattui oikein sankka pyry ja auramies lanasi laatikon telineineen päivineen ojanraviin. Vielä samana päivänä näin, kuinka se meidän vakituinen postimies Rene pysäytti auton Routasaajon risteykseen ja nousi laskupinkka kädessä autosta ihmettelemään kadonnutta postilaatikkoa. Kiljaisin Renelle ovelta, että laatikko on riekaleina ojassa, tuo posti tänne niin keitän kahvit. Mulla on joulun kunniaksi torttuakin.

Sehän meni sitten aika nopeasti siihen, että tarjosin torttua Renelle aika usein vastineeksi postista. Rene oli kaikin puolin sopiva mies ja kun se ehdotti, että jos rouva vaan on kotosalla ja rouvalle sopii, niin saattapa hän kahvipaussin aina talossa kierroksellaan pitää. Sanoin, että se kyllä passaa, ja että sanohan työkavereillekin terveisiä, että tässä voi pysähtyä päiväkahville, jos on rääpyä. On niin mukava nähdä ihmisiä, kun ei näistä pientilan riennoista tahdo ehtiä oikein kylille ja Reijokin teki Jällivaarassa pitkää viikkoa siihen aikaan. Niitä postimiehiä kävi lopulta aika taajaan ja meidän kylä oli välillä koko Lapin parhaiten Postin palveluita saava kylä. Joinakin päivinä postikierroksen teki kolmekin eri autoa.

Niitä postimiehiä kävi lopulta aika taajaan ja meidän kylä oli välillä koko Lapin parhaiten Postin palveluita saava kylä.

Keittelin postimiehille kahvia ja meillä oli niin mukavaa. Jossakin vaiheessa miehet alkoivat valitella, että eihän sitä nyt voi vuosikausia kaffitella emännän laskuun. Niin ne alkoivat maksaa pikkuisen ja minusta tuli tavallaan yhdenlainen kahvilayrittäjä.

Rakas tyttäreni Maria Josefin, katselen kuinka ilta jo laskee hakkuuaukean taa. Aurinkoa vasten lentää korppitokka. Epäilen, että ne ovat tulossa Reijon kaadolta. Se on taas johonkin hirven pötkäyttänyt, kun on ollut niin salaperäisenä viime päivät. En ole moksiskaan, sillä ei avioparinkaan tarvitse kaikesta kertoa toisilleen.

Länsikairan postinjakajat ry täyttää elokuussa kuusikymmentä vuotta. Rene toimitti kutsun viime viikolla. Kutsussa lukee sinunkin nimesi.

Rakkain terveisin

Äiti