Kulttuuri

Pekka Juntin Soratien päästä -novelli: Kuulumiset

– Käkätillä. On Jorma. No päivää päivää!

– No mitäh täälä, eläkeläisen arkea koko viikko. Aamula lumityöt ja valkeata uuhniin.

– Niin niin, sitä sammaa niin. Hyvin täällä on aika kulunut. Keskiviikkona Viikinkilottoa jännäsin, mutta Norhjaan meni taasen.

– Niin eikö ole! Kyllä kai niillä on jo muutenki kuiviketta lompsan pohjala.

– Torstaina kävi veteraaniyhistyksen kotipalvelu. Koitti se tyär luututakki, vaikka oli kömpelön näköstä ko oli niin iso vaimo.

– Mitä!?

– Niin niin semmonen läski justhiin. Iltasella keittelin lohisoppaa.

– Täh!

– Eikäkö Markulta. Se oli saanu verkosta talvikon.

– Mennee se keittona syä! Jo ainaski. Ei tässä sen kummempaa tosihaan. Millin tapoin eilen ko alko ontuhmaan.

– Mitä!?

– No sen meän koiran.

– Niin niin.

– Oli se jo vissiin kaheksan.

– Joo ei ole pyssyjä enhää. Net meni siinä kaplakassa sillon.

– Mitä?!

– No kirhveelä, kirhveelä. Tuossa se oottaa porraspäässä mustassa säkissä kevättä. Häätyy Markule sanoa, että viepi vaikka ketuile. Sillon haaska mettälaon takana. Se on rakentanu siihen lathoon semmosen kytinkikopin.

– Oli oli. Hyvä koira se oli olemassaan. Monet mettot Markku sille ampu, ja yhen hirvenki. Jo ainaski. Mutta ei tässä sen kummempia. Jos iltasella kattos loton ja aamula alkas riisikryynipuuron keithoon.

– Mitäs sinne teän rauhhaan? Terveyttä piisanu ja?