Kulttuuri

Pekka Juntin Soratien päästä -novelli: Koiraihminen

Mulla alko Nipsun kaa, hän on shetti eli shettlanninlammaskoira, ihan hirveen söpö, agilityn jatkokurssi ja siellä on sellainen kouluttaja, ku yx Tiina tai joku, jonka kaa käytiin hirveen hyvä keskustelu koiran luustosta. Oltiin siinä tekemässä hyppyesteitä, ku Tiina, tai mikä se on, kysy, et kuinka korkeelta Nipsu voi hypätä ja et kuinka vanha hän on. Mä sanoin, että emmä tiiä, ja että Nipsu on vuos ja kaks, johon Tiina, tai joku, sanoi, että parempi ku otetaan varman päälle. Se on kumminki nuori vielä ja sen luusto ei ehkä oo kehittynyt ihan valmiiksi, johon mä sanoin, et me on kyllä koitettu ottaa tosi varovasti, esmes portaat mä oon kantanu sitä aina ylös ja alas. Mä nauroin, et onneksi Nipsu painaa vain yheksän kiloo, eikä oo esmes joku tanskandoggi. Tiina nauro hersyvästi, kaivo jotain koirankarvatuppoo suupielestä ja sano, että kantaa se tanskandoggikin pitäis. Mä sanoin, että todellakin pitäis ja mä kantasin, vaikka asuisin vieläki siellä Kruunuhaassa neljännen kerroksen yksiössä, mutta onneks en asu.

Mä nauroin, et onneksi Nipsu painaa vain yheksän kiloo, eikä oo esmes joku tanskandoggi.

Nykyään me viihdytään Lapin skutseis ja asutaan täällä mun vanhassa kotitalossa, ku mä jossain vaiheessa tajusin, että Nipsun anturaterveydelle on tärkeetä, et se lenkkeilee soralla eikä asfaltilla. Ja siis tää tila ja rauha! Mä nään, miten Nipsu nauttii ku se saa vetää tuolla jänisten ja susien kanssa.

Mä sanoin Tiinalle, että mä rakastan koirii, enkä ottas ikinä riskiä niiden terveydestä. Tiina, vai siis oliks se nyt Tiina vai Taija, no anyway, se sano, että se ei olekaan mikään leikin asia. Kerran oli Hollannissa tai Ruotsissa yheltä bordercollielta lonkkamalja haljennu hypyssä, tai jotain, ja se oli ollu hirveen kivulias. Ne epäili, että se ois ehkä päässy pentuna loikkiin sohvalta lattialle ja takas, eikä kehittyvän koiran luusto voi olla millään semmoseen valmis. Mä olin et hirveetä, ja et miten ne ei oo pitäneet siitä parempaa huolta. Sit mä kysyin, että miten sille bordecollielle sit kävi ja Tiina sano, et kai ne sai sille tekonivelen laitettuu, vaikka hauva.fi -foorumilla oli pahoja puheita, et se omistaja, semmonen viiksiniekka äijä, ois vetassut haulit hattuun sille. Mä olin, et ei jumalauta, onx semmosia ihmisii olemassa, enkä sanonu, et mun oma isä oli. Ku meiän Rape, semmonen ihana hirvikoira, jäi turverekan alle Sihtuunantiellä ja kilju siinä tuskaansa takajalat murskana, niin äijä ampu sen siihen penkalle. Vittu se oli hullu, ei ees soittanut lekurille, et voiksen korjata.

No niin me sit me laskettiin sitä rimaa viidestätoista sentistä seittemään puoleen. Nipsu loikki esteitä yli ja voi että se veti hyvin. Putkeen me ei tohdittu sitä laittaa, ku Tiina, se kouluttaja siis, alko miettiin, että mahtuukse varmasti kääntymään putkessa, jos sitä alkaa pelottaa. Et onhan se kamalaa, jos se vaiks jää kii sinne. Mä menin melkein paniikkiin, mut se Tiina, tai joku, halas ja sano, ettei oo mitää hätää, et edetään pikku hiljaa.

Mentiin sitte kepeille ja meinattiin jo alottaa, ku joku äijä tuli kentän laidalle huutamaan, et onko se sinun kläppi, joka huutaa autossa ja et se on huutanu kohta tunnin siellä. Mä sanoin, että vittu nyt se on heränny ja lähin meneen. Tiina huus perään, että voisin kokeilla vaiks sohvatyynyillä tehdä olohuoneeseen Nipsulle tunnelin ja et me voitas yhessä kömpii sitä läpi, ettei hänelle vaan tuu mitään traumoja ja mä olin, et siinä on ihminen, joka oikeesti välittää.

Mä jossain vaiheessa tajusin, että Nipsun anturaterveydelle on tärkeetä, et se lenkkeilee soralla eikä asfaltilla.