Kulttuuri

Pekka Juntin Soratien päästä -novelli: Kivi

Mie olin nuorena hirveän dressaintunu. Mulla meni kokonaisia öitä ko minua niin ahisti, että miten mie pärjään tässä elämässä. Miten mulle käy? Saankhaan mie töitä? Mitä jos mie en jaksakhaan käyä sielä?

Sitten tuli se pyhäpäivä ko mie makasin sölählään meän karkeilla ja surin itteäni. Oli oikein sievä pouta, kaaliperhoset lepatit ja hevospaarmat järsi nilkoista makkeita palasia kaposiin poskiin. Mie vahtasin kauas taihvaalle, yli harsopilvitten, läpi sinen, vissiin ilmakehän raunale saakka. Mie kysyin taasen itteltäni, että miten sulle Tase käypii? Ja sen siunaamalla sekunnilla mie tajusin että huonosti.

Mie tunsin, kuinka meteoriitti oli tulossa. Mie melkein kuulin, miten taihvaan iso kivi suhisi tullessaan, sytty ilmakehässä valopalloksi ja tähtäsi minua suohraan othaan. Se on justiin se kuuma kivi, jolla net pelottellee Raamatussa. Se sama, mutta pienempi, joka tappo tyrannisaurin ja muut vistot elukat. Semmosia kiviä vilisee avaruuessa ko pyryssä, niitä syöksyy koko ajan ilmakehhään ja son selvä, että yks niistä on varattu mulle.

Oli oikein sievä pouta, kaaliperhoset lepatit ja hevospaarmat järsi nilkoista makkeita palasia kaposiin poskiin.

Mie siirsin pari kertaa pään paikkaa, mutten voinu ollu varma, jos mie siirryinki justhiin väährään kohtaan ja se napsahtaa othaan yhtä koska. Mie hättäännyin ja lähin laukkohmaan. Ravasin karkeita myötäsarkhaan ja vastasarkhaan niin kauan, että mie tajusin, ettei se mithään auta. Mikä tahansa kohta on yhtä paha. Mie käsitin, että tässä lähtee Tase nytten henki.

Ei auta vaikka istuu pottukellarissa tai kaivaa kiven alle pesän. Se tullee niin kovala höökilä ja niin kuumana, että ainoata viehään. Mie märisin mettänreunassa pitkän aikaa ja sitten yhtäkkiä mulla niinkö kirkastu. Mie sanoin ittele, että älä sie Tase perusta. Siehän olet käytännössä kuollu mies. Ei sinun kannata jännittää. Silloin mie heitin dressaamasta.

Molin siihen asti ollu tavallisen kova työmies. Mie lähin aamu viieltä puottehleen tietyömaile ympäri maakuntaa. Talvet mie aurasin yökauet näitä teitä, joita ei aja juuri kukhaan muu ko se aura.

Sen sunnuntaisen poutapäivän jälkheen mie jäin kotosalle. Tein siinä muka töihin lähtöä, mutta ko oli niin nätti aamu, mie aattelin, että vissiin sitä kuolevalle miehele yksi aamusauna sallithaan. Mie löylytin oikein makeasti ja mähötin terassin aurinkotuolila koko päivän. Seuraavana aamuna tein taasen lähtöä Tervohlaan nelostietä remppaahmaan, ko mie tajusin että oli aivan täyellinen onkikeli. Viileä aamu ja ilma käy louhnaasta. Mie ajoin Kylmäjärvele ja ongiskelin koko päivän kommeita kyrmyniskoja.

Sillä laila se kesä meni. Pomo koitti soitella, mutten vastannu. Virastoista tuli vaikka mitä lippua ja lappua, mutta mie en vaivautunu puuttuhmaan niihin. Ei kuolevan miehen kannata käyttää vähhää aikaansa vaikeuksiin.

Ei kuolevan miehen kannata käyttää vähhää aikaansa vaikeuksiin.

Net vei multa talon parin vuoen henkailun jälkheen. Helena lähti kirkole voutin kanssa samala kyytilä. Mie muutin tänne mettäkämpäle, ko mie aattelin, että kyllä se kuolevalle miehele välttää ja hyvin on välttänykki. Helena tuopii mulle välistä suolaa ja leipää. Kahvin mie olen pyytäny tuohmaan kertapaukkauksissa, ettei jää lähön hetkelä vasta aukastu makea Kostariikka pöyäle eltaantuhmaan.

Aina välistä iltasin mulla tullee miehleen, että mie väistän, että mie vaihtan sängynpääyn paikkaa varmuuen vuoksi, mutta sitten mie tajuan, että joka paikka on yhtä huono. Ko se napsahtaa, se napsahtaa ja sillon on Tasela dressit dressattu.