Kulttuuri

Pekka Juntin Soratien päästä -novelli: Kesäherkkuja

Mie ostan viien kilon tömpön ahtisilliä heti kohta ko uuet potut alkaa olla syömäkelposia. Perhesilliä, ko son suule sopivinta ja pehmeää ko joulusiansivu. Syömä vaimon kansa niitä muutaman uusien pottujen kansa saapi sanoa joka päivä sykshyyn saakka. Puolikas tömppöä jääpi talveksi natusteltavaksi.

Syksystä kevhäässeen mie aukasen tömpön joka lauantai kaheksan maissa aamula. Iltasella on tullu raapastua joku olut ja se pakkaa hiukohmaan. Ensimmäisen palan mie nakkaan ahneesti kurkhuun, toista vähän makustelen ennen ko nielasen ja kolmanen pyöhräytän ylähuuhleen niinko nuuskuklimpin ja menen vielä tiimaksi pariksi makkaahmaan. Mie herrään sopevasti riisikryynipuurole ja kahvile, jokka emäntä on kiehauttanu. Klimppiki on jo siksi kereny liukenehmaan.

Maaliskuula ko sillipurkki on vailtunu viimisseen varthiin ja kuivalihat riippuhneet kylliksi, mie vaihan sillipurkin etikat vetheen. Mie pyyhkäsen purkin kannen välhiin silikonia ja väännän purkin kiinni niin että se kansa pyssyy. Lauantain sillinuusku vaihtuu kuivalihaklimphiin ja sitte kesä saapiiki jo minun puolesta tulla.

Ensimmäisen palan mie nakkaan ahneesti kurkhuun, toista vähän makustelen ennen ko nielasen ja kolmanen pyöhräytän ylähuuhleen niinko nuuskuklimpin ja menen vielä tiimaksi pariksi makkaahmaan.

Ko uuet potut alkava olla peukalonpään kokosia, met tehemä vaimon kansa herkkuruan vähän niinko satokauen alkajaisiksi. Vaimo keithauttaa potut tilliveessä ja hyässä suolassa. Mie otan sillipurkin peräkaapista, painan sen lavuaarissa veen alle ja lyön veitten kannesta läpi. Mätäntyhneen sillipurkin terhakat aromit sekottuvat tillin ja kypsyvien uusitten pottujen sekhaan ja voi mahoton ko se tirhauttaa veen kielele. Eihän sillistä aivan syströmminkiä tule, mutta ite tehyksi son aivan hyvvää.