Kulttuuri

Pekka Juntin Soratien päästä -novelli: Akuutin pihalla

Toisihnaan ko mieli on harmaa ko rännänpaskanen taivas, mie ajan akuutin pihale seisohmaan. Mie tulen tänne silloin ko mie olen unheuttanu, mistä tässä kaikessa on kyse. Mie tulen, ko minua alkaa pännihmään semmoset asiat ko ryöttänen keittiö, siivoton vessa tai kipeä polvi.

Silloin mie seison tässä. Mie katton maailman vilinää ja mie katton vasiten. Mie näen, miten väsyhneet ja vanhat köpöttävät sisäle päät nuokuksissa niinkö net tietäsit, ettei tuolta välttämättä tulla enhää elävänä ulos. Mie vahtaan ko räkänokka kläppi talsii äitisä perässä ja vahtaa märkää asvalttia. Mie katon ko isä traakaa mustuhnein silmin rääkkyvää vauvaa yli pihan.

Mie näen ko lanssi tuo pillit vonkuen surkeimpia, miten hoitajat koittavat olla ammattilaisia ja piilottaa ilhmeistä pinthaan pyrkivän hään. Muttei se onnistu. Kauhu tullee aina silmistä ulos. Ei kuolehmaan totu ennen ko on itte kuollu. Mie tiän sen. Mie olen nähny.

Mie näen, miten väsyhneet ja vanhat köpöttävät sisäle päät nuokuksissa niinkö net tietäsit, ettei tuolta välttämättä tulla enhää elävänä ulos.

Mie saatan seistä tiiman tai kaksi. Joskus on menny kolmekki tiimaa, ko on ollut niin mahottomasti vahattavvaa. Mie lähen pois vasta ko maailma on niksahtanu sijoihleen, silloin ko tiskit heittää haittaamasta ja ko vetämätön piisinhormi alkaa tuntua autuuhaan yhentekevältä. Mie lähen sitten, ko pikkuasiat oova niin surkean mitättömiä, ettei niitä enhää näe.

Ko Iitamaria vähän kasuaa, mie tuon senki tänne. Sitten met seisoma tässä, ja met taiamaki seisoa pitkhään. Mie kerron sille akuutin valkosista valoista, jotka siristit sen sameat silmät sikkuhraan. Mie kerron, miten hoitajat juoksit, miten lääkärilläki oli kiire. Ja mie kerron, ettei net voihneet sille mithään. Siinä met seisoma ja mie kerron sille, miten mie kerran toin tänne äitin.