Ihmiset

Palsin Tullin tarinat osa X

Nenosenojalta kuuluu kummia

Kartalla erästä nimettömänä pysytellyttä ojaa alettiin kutsua 1970-luvun lopulla Nenosenojaksi, kun Inariin kultaa etsimään harhautunut Pentti Nenonen kaiveli sen Palsinojaan laskeutuvaa deltaa. Kuoppia syntyi Nenosen ansiosta ehkä kolmen kuution edestä, mutta niistä löytyneet muutamat pienet hiput olivat ojan ensimmäisiä. Jostain syystä koko oja oli jätetty muutaman riekonkuopan kokoisen testauksen tasolle jo muinoaikoina, vaikka melkein sitä vastapäätä etelästä Palsinojaan laskeva Zellberginoja oli jo ensimmäisen kultaryntäyksen aikana tarkoin tutkittu ja kuuluisa kultapuro.

1980-luvulla ojaa tutkivat myös varteenotettavat Palsin yläjuoksun kaivajat Pekka Talvio, Iiro Lindroos ja Jaska Kemppainen. Kaikki kertoivat auliisti, etteivät löytäneet mitään. Niinpä niin, Nenosenojan kulta lymysi yli metrin syvyydessä, ja miehet tyytyivät raapimaan pintasoraa. Tieto kullattomuudesta siirtyi tältä pohjalta myös erääseen pro gradu-tutkielmaan.

Tunturin Sulo osuu paikalle

Tunturin Sulo eli tutummin Supi vaimonsa Mirjan kanssa oli kaivellut 1980-luvulla LKL:n omistamalla valtauksella Pikku Piispanojalla. He tekivät ahkerasti retkiä löytääkseen oman valtauspaikan, ja jonkin verran kullanmerkkejä löytyi vähän joka puolelta, tarpeeksi ei mistään. Kartta opasti heidät kokeilemaan nimetöntä puroa, jota jotkut kutsuivat Nenosenojaksi.

Metsähallitus oli vasta hakannut alueen, ja se oli melko lohduttoman näköinen, lähes aukeaksi hakattu risukko. Ajouria pitkin saattoi ajaa ihan puron viereen. Näytteitä otettiin, mutta missään ei ollut hippuakaan. Tunturin Sulolle tuli kummallinen tunne, ja hän sanoi vaimolleen, että tää me otetaan, tää on meidän paikka.

Valtausmaksujen tasaamiseksi Sulo keräsi porukan. Mukaan tulivat Esa Kärkkäinen, Reijo Marttila ja Kalevi Rintala. Keväällä 1990 valtaus oli saatu, ja into oli kova. Oppirahoja maksettiin yrittämisen ja erehdyksen kautta. Rännittämällä kultaakin alkoi löytymään, mutta aloittelijoiden levottomuus esti säntillisen kaivamisen, pompittiin sinne tänne, eikä vieläkään ymmärretty mennä tarpeeksi syvälle.

Veini saapuu päivänvaloon

Toisena kesänä jysähti syvemmältä 5-grammainen nokare. Paikka tuntui kuitenkin ehtyvän, ja se annettiin eräälle turistikaivajalle vuokralle. Tämäkin löysi siitä kunnon koruhipun ja lopetti siihen. Silloin Mirja Tunturi sanoi Sulolle, että mene nyt ihmeessä tutkimaan se paikka huolellisemmin. Supi syvensi viemäriä ja pyrki pohjaan.

Tuli elokuun 21. päivä. Supi aloitti tavanomaisesti aamulla kello 8, lapioi muutaman kerran soraa ränniin. Neljännessä lapiollisessa hän oli näkevinään jonkun keltaisen kökkäreen lentävän soran mukana. Sulo kurkisti vesikouruun, ja siellä jökötti jotakin silmiä hivelevää keltaista, raskaana ja paikallaan. Primitiivireaktiona Sulo nakkasi keltaisen jököttäjän viereensä kanervikkoon, ja kurkisti tarkasti näkikö kukaan. Näin käyttäytyvät kaikki jotka löytävät jotakin suurempaa.

Ensimmäinen järkevä ajatus oli, että hipun täytyy olla lähempänä sataa grammaa. Toinen oli se, että onkohan tämä edes kultaa vai pilaa. Sulo punnitsi hippua ja samankokoista kiveä kädessään, ero oli valtava. Ja hippu oli kirkkaan keltainen.

Vaa'asta loppuivat punnukset alkuunsa. Yritettiin pienellä kalavaa'allakin muovipussin kanssa. Sulo ja Mirja päättivät lähteä Kaunispään huipulle, jossa oli Inarin Hopealla Vesterisen Pepi töissä. Talousvaa'alla päästiin suurin piirtein oikeaan tulokseen, mutta vasta Kockin Lassen kotoa löytyi riittävästi punnuksia. Ne näyttivät 145,1 grammaa.

Hippua käytettiin sitten syksymmällä myös GTK:n konttorissa Helsingissä. Herman Stigzelius risti sen Veiniksi.

Löytö toi hyvää ja pahaakin

Tunturit päättivät vaieta hipusta ja sen virallinen löytäminen julkaista vasta kun Lappalaisen Jarmo oli saanut sen myydyksi. Seuraavana vuonna Tankavaaran kisoissa asia tulikin julki, mutta hipusta oli jäljellä enää kopio, joka luovutettiin Kultamuseolle.

Rehellisenä miehenä Sulo kyseli verottajalta, että miten pitää menetellä. Valtio taisikin olla suurin hyötyjä, kun ensin piti maksaa normaali myyntivero ja päälle lisäksi liikevaihtovero. Vähennyksiä sai kaupasta tehdä, mutta eihän niitä lapiokaivajalle kovinkaan paljon kerry.

Kommentteja ja onnitteluja alkoi satamaan. Tunturien mukaan valtaosa reaktioista oli asiallisia, mutta pieni osa ei ollenkaan. Suoraan ei sanottu pahasti, mutta selän takaa alkoi kantautua epäilyjä hipun alkuperästä, ja monenlaista muutakin kaunaisuutta.

Hippulöytö pani miettimään myös miksi se osui juuri omalle kohdalle, eihän Korhosen Yrjökään löytänyt koskaan elämässään mitään noin suurta.

Tunturien porukka pisteli vuosikausia toista sataa kuutiota rännistä läpi, mutta toiseksi suurin hippu on jäänyt 10-grammaiseksi.

Pimeyskin koitti, ja uusi valo

1990-luvun kaivoslaki oli armoton. Kun kolmen vuoden jatkoaikakin loppui valtauksesta, osoitti kaivostarkastaja ovea – paikka pannaan karenssiin. Vain muutamat harvat kaivajat saivat näytöillään uuden valtauksen samaan paikkaan. Tunturit eivät saaneet.

Kielteinen päätös tuntui siltä kuin kaikki olisi kaatunut päälle. Erityisen tympeältä asia tuntui kun he kuulivat erään Palsin latvalla lähinnä pontikkaa keittäneen vekkulin saaneen jatkoaikaa vain valehtelemalla kaivumääränsä ja löytönsä joka vuosi.

Tunturit joutuivat evakkoon Karhukuruun. Tuttu paikka oli poissa, tutut polut autioituivat. Nenosenojalla alkoi käydä kokeilijoita ja useitakin hakemuksia laitettiin sinne liikkeelle. Tunturit itse laittoivat yhteensä kolme anomusta, viimeisen melkoisen lausuntomäärän ja kaivuukartan kanssa ennen kuin paikka oli jälleen heidän.

Sitä se on edelleen, ja tänä kesänäkin Tunturit ovat Nenosenojan soraa tutkineet, vaikka ikää on kertynyt jo yli 80 vuotta.

Heidän yläpuolellaan on kaivanut Kurpan Antti, hänkin jo yli parikymmentä kesää, ensin heikommilla, mutta myöhemmin suoneen osuttuaan hienoilla tuloksilla.

”Kullattomaksi ojaksi” Nenosenoja on osoittautunut aika rikkaaksi...ja saanut ansaitsemansa oikeat kaivajat.