Ihmiset

Palsin Tullin tarinoita XXVII

Muutamasta lusikalla kaivetusta hipusta alkoi Tero Kyllösen 40 vuotta kestänyt kultataival: m ies, jolle ei sattunut mitään jännittävää

Tässä sarjassa kerrotaan Ivalojoen-Sotajoen alueen 1970-luvulla alkaneen uuden kultaryntäyksen eri vaiheista. Tässä osassa kerrotaan kuhmolaisesta kalankasvattaja Tero Kyllösestä, joka eksyi 1981 paikkaan, jossa Vuijemijoki on yhtymässä Sotajokeen. Muutamasta lusikalla kaivetusta hipusta alkoi 40 vuotta kestänyt kultataival, jossa ehdittiin kiertämään vähän muuallakin kultaa haistelemassa.

Vaskoolin ohella oli aseena tarjoilulautanen ja ruokalusikka

Tero Kyllönen kulki Kuhmon laajoilla saloilla metsällä ja hakkuutöissäkin ja päätyi yrittäjäksi, tarkemmin kalojen poikaskasvattajaksi Kuhmon Kaarneenkosken rannalle.

Syyskesällä 1981 hän oli kavereineen hankkinut Kaunispään huipulta vaskoolin, ja lähti samoilemaan Pahaojan taakse Ainikkalammille. Sieltä palatessa toi kompassi miehet Vuijemijoen suuosalle, jossa oli hiukan vanhan miehen kaivamia jälkiä. Vaskoolin ohella oli aseena tarjoilulautanen ja ruokalusikka. Vanhan montun laidasta lusikoitiin soraa, ja parin tyhjän pannun jälkeen vaskoolissa kimmelsi muutama pieni kultahippunen.

– Ne hiput ovat vieläkin tallessa ja ne johtivat siihen, että rustasin ruutupaperille valtaushakemuksen seuraavana talvena.

E i tullut koskaan elinkautista : kalankasvattaminen ei sallinut kuin muutaman syksyisen viikon leireilyn

Kyllösestä ei tullut koskaan elinkautista, sillä kalankasvattaminen ei sallinut hänelle kuin muutaman syksyisen viikon ajan tapahtuneen leireilyn Vuijemin suuosan varrella. Jo seuraavana kesänä Kyllösellä oli kavereineen kunnon lapiot sekä ränni muassaan. Ränni pantiin jokeen ja siihen kannettiin soraa, jotta päästiin alkuun.

– Olin jostakin lukenut kullanhuuhdonnasta, jotta tiesin suurin piirtein mitä pitää tehdä. Majoituksena toimi kamiinallinen teltta. Kultaakin löytyi sen verran, että innostus jatkui, tarinoi Kyllönen.

Myöhemmin hankittiin vesipumppu, ja samaan paikkaan tehtiin uusi valtaus, jossa oli parhaimmillaan kahdeksan osakasta, pääosin kuhmolaisia. Valtausta jatkettiin ylävirran suuntaan jängälle. Porukka harveni, mutta sitkeimmän kaverin kanssa tuotiin paikalle 1990-luvun alussa traktorikaivuri, nostettiin jängän turpeita syrjään ja pohjasoraa kasalle, josta se rännitettiin takaisin kuoppaan.

– Siinä oli yksi kohta, josta päästiin hiukan paremmille tuloksille, muuten tulokset jäivät muutamaan kymmeneen grammaan.

P elkkä kotitarvekaivaja, jolle ei koskaan sattunut mitään jännittävää

Kyllönen korostaa olleensa pelkkä kotitarvekaivaja, jolle ei koskaan sattunut mitään jännittävää.

– Siitä tuli kuitenkin aina joku koruhippukin, suurin hippu painoi 3,4 grammaa. Se riitti siihen, että oli tultava aina seuraavana kesänä uudestaan. Tongin siinä maata lopulta 40 kesän aikana. Lopetin vasta 2021. Jäi siihen toki paljon kaivamatontakin aluetta.

Koneavun Kyllönen lopetti 2000-luvun alkupuolella kun lainsäädäntö alkoi vaatia ympäristölupia traktoriavusteiseltakin kaivamiselta. Kyllönen päätyi takaisin lapioon. Kuhmolaiset innostuivat kuitenkin hommasta niin paljon, että Matti Pääkkösen johdolla kaivettiin koneella hieman ylempänä Paskaojan suun vaiheilla.

– Sieltä tuli keltaista metallia aika hyvinkin. Niillä kone kasvoi konelapiosta aina kahdeksan tonniseen vehkeeseen saakka. Nyt sekin paikka on myyty eteenpäin.

Katse kääntyi muuallekin: Sallaan ja Lemmenjoelle

1990-luvulla alkoi liikkua huhuja, että Sallan Nuoluskurusta löytyy lujasti kultaa.

– Tein sinnekin valtauksen ja kävin siellä yhtenä kesänä porkkaamassa ja rännittämässä. Löysin noin 30 hippua ja totesin, ettei tämä ole minun paikkani.

Uteliaisuus vei myös Lemmenjoelle, ja Kyllönen onnistui tekemään valtauksia sekä Morgamojan että Jäkälä-äytsin latvoille Kokko-Heikin kämpän alapuolelle.

– Koska minulla oli yhä vielä se Vuijeminkin paikka, ei aikaa jäänyt tarpeeksi tutkia näitä Lemmenjoen maisemia, ja niin myin sen Jäkälä-äytsin paikan Mäläskän Ristolle . Myöhemmin kuulin tämän taas myyneen sen Laanilan Savottakahvilan Kaisalle. Kun sitten menin kerran käymään keitolla Savottakahvilassa, tuli Kaisa näyttämään pientä purkin pohjaa, jossa näkyi aika mukavasti kultaa, isojakin hippuja. Ne olivat siitä minun entisestä paikasta.

– Niin minä sitten palasin Vuijemille, kalankasvatus kun ei antanut mahdollisuutta kuin siihen vajaaseen kuukauden kaivuuaikaan. Mutta yhtään vuotta ei ole jäänyt väliin.

Tulliin jouduin minäkin — jostakin löytyi kirkas viinapullo ja matka jatkui

Kesällä 1982 Tero Kyllönen oli silloisen naisystävänsä kanssa tulossa Vuijemilta päin, kun Mobergin kämpän tienhaarassa olikin tie tukossa. Kaksi äijää istui vastakkain kuin intiaanit keskellä tietä muovisaavi välissään. Siitä partasuut kuupalla nostelivat epämääräisen näköistä nestettä suihinsa.

Kyllösen pysäytettyä autonsa toinen äijistä, joka sattui olemaan legendaarinen Talvion Pekka , tuli esittämään, ettei tie aukea jos ei löydy pois tullattavaa viinaa.

Toinen miehistä oli Kuusenmäen Erkki eli Käpy , ja hyvässä nousuhumalassa oli hänkin. Pekan Illeppi-koira makasi ojanpenkalla, juopuneen näköisenä sekin.

Autoja alkoi kertyä paikalle. Jostakin löytyi kirkas viinapullo, ja niin nostettiin saavi syrjään, ja autot päästettiin menemään. Kaikilla näytti olevan hauskaa, eikä kiire mihinkään.

Myöhemmin kävi ilmi, että miehet olivat saaneet haltuunsa Mobergin kaivajilta pieleen menneen simasatsin. Saavin kansi oli falskannut ja sinne oli tunkeutunut satoja muurahaisia. Vaikka murkut oli seulottu simasta pois, oli seos maistunut lähinnä muurahaishapolta.

Sen verran siinä oli kuitenkin alkoholiakin seassa, että pahin kankkunen oli parantunut.

– Myöhemmin kun kävin Pekkaa morjestamassa, oli tämä silloinkin tuhannen tuiterissa, muistelee Kyllönen.

Ihan arkista hommaa: "Ei minulla myöskään mitään kultakuumetta ole, olen kotitarvekaivaja"

Kyllönen ei juuri tuhlannut vähiä päiviään kylästelyihin, vaan keskittyi monttuhommiin. Viinaakaan hän ei valtauksella käyttänyt kuin korkeintaan iltatotiin. Retkeilyäkään hän ei harjoittanut, kun Kuhmossakin siihen vielä riitti tilaa.

– Hernekeittoa siinä lämmitin, ja usein mulla oli omasta takaa suolakalaa. Lihapurkki ja perunat oli myös tavallinen ruokavalio.

Tero Kyllönen ei välittänyt kalastaa Vuijemilla, kun oli kalojen kanssa muutenkin tekemisissä. Kuukkeleita toki piti ruokkia, ja Vuijemin ruskan kirjavoimia koivikoita tuli ihailtua.

– Luontoa sai katsella kotonakin, enkä sen vuoksi juuri pannut sitä erikseen merkille. Se oli rauhallinen paikka, kulkijoitakin vähän.

Tyttökaveri kulki siellä pitkään mukana, mutta sitten siihen tuli stoppi.

– Eiköhän se riitä kun on 15 vuotta lojunut siellä märässä teltassa. Veisit edes joskus hotelliin, se sanoi, kertoo Tero Kyllönen.

Kyllönen on ehtinyt käydä myös kullanhuuhdonnan MM-kisoissa

Kyllönen kuitenkin innostui käymään kultakisoissa, ensimmäisen kerran jo Saariselällä Kullankaivajien kisoissa 1983. Siitä lähtien ei juuri ole kisoja jäänyt väliin.

– Niissä on kiva tunnelma ja aikaa tutustua muihinkin kaivajiin. Ollaan tässä nytkin lähdössä Maunon Sepen kanssa kohtapuoliin etelään lomailemaan.

Kyllönen on ehtinyt käydä myös kullanhuuhdonnan MM-kisoissa.

– Ne pitää olla silloin tarpeeksi etäällä, ei näihin eurooppalaisiin kisoihin viitsi vaivautua. Olen ollut Kaliforniassa, Yukonilla, Etelä-Afrikassa ja Australiassa.

Vuijemin kaivuu loppui kesällä 2021.

– Menin lopuksi ihan samaan paikkaan raaputtamaan soraa kuin mitä oli ne ensimmäiset pannulliset 40 vuotta aiemmin. Nyt oli lapio, ja löydetyt hiputkin hiukan kasvaneet.

– Tämä on ollut tämmöistä tavallista puuhastelua vain. Ei minulla myöskään mitään kultakuumetta ole, olen kotitarvekaivaja, enkä ole myyttiä itsestäni hankkinut. Enkä ole katunut kaivamistani, sieltähän voi jäädä aina pois, jos se ei maistu.

Kaivaminen ei kuitenkaan Vuijemiin lopu. Nyt 77-vuotias Tero Kyllönen on hankkinut uuden valtauksen Ojanpään Jukan paikan yläpuolelta, siitä Ojanpäänojalta.

– Katsotaan, kultaa siitä löytyi, mutta aika hienoa.