Paikallisuutiset

Palsin Tullin tarinat, osa IX

Monttuun putoamisesta konekaivajaksi

Tässä kertomussarjassa on käsitelty Palsinojan ja lähiseudun kullankaivajia 1970-luvulta alkaen. Tämä osa kertoo haapavetisestä Mikko Aallosta, jolla on takanaan jo 40 kesää kultamailla. Hän oli alun perin hiljainen opettelija, josta on nyttemmin tehty Palsinojan keisarikunnan nokkamies. Jutun alkuosa löytyy Saariselän Sanomista 1/2018.

Annetaan Aallon itse kertoa tarinansa loppuosa:

Paksuun maahan ei lapio riitä

”Nautin kovasti lapiokaivamisesta. Mutta kun 1993 oli monttu jo kolmen metrin syvyinen, ja pohjaa ei silti saanut putsattua, niin siinä tuli mieleen yhtä ja toista. Sitten montunreunaa alas lapiolla pudotellessani putosinkin itse montun pohjalle ja löin pahasti kylkeni. Ajattelin siinä, että on tämä hengenvaarallista hommaa.

Siinä se konekiima syntyi, ja seuraavana talvena hankin pienen traktorikaivurin. Keväällä 1994 toin koneen Kuusiojan kautta ja Roivaisenojaa alas. Sain Metsähallitukselta siihen luvan.

Siinä alapuolella oli aikoinaan nimismies Nordlingin kaivupaikka, ja siinä on kaivettu paljon, se on pelkkää kivirauniota. Lähdin jatkamaan siitä ylävirtaan. Vanhalla miehellä oli tullut semmoinen ongelma, että kallio nousi ensin ylös, ja alkoi uudelleen laskemaan, eivätkä ne olleet saaneet vesiä montunpohjalta pois.

Siitä löytyikin sitten vesipinnan alapuolelta rikas kultakerros. Koneella pumppujen kanssa se oli helppoa työstää. Se oli tosiaan rikas paikka, ja se oli sitä molemmin puolin puroa. Löysinkin siitä 20- ja 30-grammaiset hiput, ja ihan samasta paikasta.

Mutta ei traktorikaivurillakaan ihmeitä kaiveta. On ahtaat paikat, ja maitakin on siirrettävä monta kertaa. Minä kaivan siten, että pumppaan ensin montun tyhjäksi, nostan siitä maita kasalle, ja täytän sitten sitä edellistä monttua. Vesi kiertää eikä mene jokeen. Yleensä kultaa ei ole Palsilla itse joen kohdalla ollenkaan, ne on siinä penkassa ja reunoilla.

Pohjia putsaan sitten yleensä lapiolla, kun koneella ei saa kallionrakosia koskaan tarkasti otettua.

Sitä minä olen nyt kaivanut yli 20 vuotta. Viime kesänä palasin vanhoille jäljille, ja löysin sieltä vielä 16,6 -grammaisen. Ensimmäisellä kerralla kun siitä kaivoin ja kultaa tuli hyvin, niin sitä tuli kai oltua hiukan suurpiirteinen, eikä niin järjestelmällinen kuin olisi pitänyt.

Souvarit ilmestyi naapuriin

Vuonna 2011 tuli uusi kaivoslaki, joka määräsi valtauksen enimmäiskooksi viisi hehtaaria. Se johti siihen, että jouduin jättämään valtaukseni alapäästä pois aika paljon. Ammattimaiseksihan tämä kultatouhu meni heti kun koneen otin apuun, ja yleensähän olen kaiken kullan myynyt. Toistakymmentä vuotta minä tein ammatinharjoittajan veroilmoitustakin. Nythän minä olen eläkeläinen.

Luonto merkitsee minulle paljon. Palsin kuruun komeuteen olen jo tarpeeksi katsellut, mutta kun nousee Palsitunturiin ja kävelee hillaan Louhiojan latvoille, niin siellä on taivasta ja siellä vasta silmä lepää. Se on jopa komeampaa seutua kuin Lemmenjoki. Mäntymetsät on siellä hienoja ja luonnontilaisia, ja metsojakin pyrähtelee tämän tästä lentoon.

Kerran katselin siellä kun helikopteri lensi taivaalla, se tuli ja meni monta kertaa. Minä ihmettelin että mikähän tämä nyt on? Myöhemmin kuulin, että jotkut Souvarit olivat tehneet viereiseen Roivaisenojaan kultavaltauksen. Minähän en ollut siihen mennessä mistään Souvareista koskaan kuullutkaan.

Sitten yksi kaveri tuli Ivalojoelta, ja kulkiessaan leiristäni läpi kutsui minut sinne niille kylään, silloin minä Hoikan Lassen ensi kertaa näin. Tultiin pikku hiljaa tutummaksi, ja mukaviksi osoittauduttiin.

Kultatouhussa Souvarit ei tainneet kallioon asti päästä. Niillähän oli semmoinen minikaivuri, jolla ne nosteli maita pienen rinnejängän laidasta, ja olihan siinä niitä vanhan miehen tutkimuskuoppia vieressä. Eipä ne tainneet siitä merkittävästi kultaa saada.

Erilaisia kestejähän siellä pidettiin, ja välillä melkoisella joukolla. Siellähän oli niitä faneja, jotka hoiteli polttopuut ja käytännön hommat. Porukkaa kävi ja vaihtui. Parhaimmillaan sinne tuli kaksi linja-autollista etelän miehiä ja naisia, suosittuja kun olivat.

Loppusuora siintää

Kun kultaa kaivaa, niin kaikenlaista sattuu. Kerran oli montussa neljä metriä korkea pystysuora rintuus, ja meinasin mennä ottamaan pohjasta vaskoolilla näytteen. Siinä reunalla oli melko suuri kivi, ja se pani vähän empimään. Ja siinä se katseen voimasta jysähti alas juuri siihen mistä meinasin näytteen kädä nostamassa. Tämä oli kai varjelusta.

Toisen kerran oli semmoinen iso kivi syvän montun pohjalla. Minä jätin koneen kauhan siihen kiven viereen, ja menin lapiolla nostamaan maita siitä kiven vierestä ja sen alta kauhaan. Yhtäkkiä tunsin kun lensin selälleni ja lapio lensi kädestä. Siitä kiven kyljestä oli arvaamatta lohjennut semmoinen puolen kuution möhkäle ja pudonnut alas. Luojan kiitos mulla oli kauhan toinen reuna siten, että se kivi jäi killumaan siihen kauhan nurkkaan. Jos se olisi alas tullut, niin se olisi vähintään murskannut minun jalat. Todennäköisesti olisin hukkunut siihen, sillä monttu oli pohjavesipinnan alapuolella, ja kun pumppu olisi samunut, niin vesihän olisi noussut. Sieltä ei olisi miestä kovin äkkiä löydetty.

Mutta hyviä tuttavuuksia on tullut paljon. Meillähän on joka kesä Keisarikunnan lipunnosto alkukesästä. Souvarithan sen nimen antoi sille minun valtaukselleni. Ja tekivät lipun ja lipputangonkin. Siinä on ollut kavereita mukana, Huuskosen Tapani, Lehvosen Heikki ja Kuhan Jouni. Ja onhan sitä Souvarienkin porukkaa.

Minä olen asustellut Palsilla yksin semmoisessa vanerimökissä, jossa on kamiina sisällä. Yleensä tulen kesäkuun alussa ja sinnittelen syyskuun pakkasiin. Olen nyt 72-vuotias, ja ensi kesänä pitää hakea huuhdontaluvalle uusi jatkoaika, joka kestää nykyään kymmenen vuotta.

Eiköhän se ala jo riittää mulle.”