Ajankohtaista

Lahja presidentille – lahja meille kaikille: Aini Maggan juhlapuhe UK-puiston 40-vuotisjuhlassa

Aini Magga, Urho Kekkosen kansallispuiston pitkäaikaisin työntekijä, piti juhlapuheen puiston 40-vuotisjuhlassa.

Urho Kekkosen kansallispuiston syntymäpäivä oli vappuna, jolloin kansallispuisto täytti 40 vuotta. Olen saanut elää kansallispuiston kanssa käsi kädessä nämä kaikki vuosikymmenet ja saanut seurata aitiopaikalta kansallispuiston kehittymistä tämän päivän huikean hienoksi ja suosituksi retkeilykohteeksi.

UK-puisto on nyt kultasessa keski-iässä, minä taas olen jo työurani loppupuolella, ja katseeni alkaa pikkuhiljaa suuntautua aikaan, jolloin pääsen kulkemaan rakkaassa kotipuistossani aikatauluitta, aurinko, kuu ja tähdet seuranani – ja tietysti rakas puolisoni.

Olin nuori aikuinen, kun aloitin pestini UK-puistossa. Ensimmäiset puistotyöntekijät olivat aloittaneet työnsä jo ennen puiston virallista perustamisajankohtaa. Minä aloitin marraskuussa 1983. Työnantajani oli Metsähallitus, mutta kerroin aina olevani töissä kansallispuistossa – sellaiselta työpaikkani tuntui. Kansallispuistohenki oli vahva ja olimme kaikki ”UK-puistolaisia”. Paikallisten keskuudessa Metsähallituksella oli erityisesti tuohon aikaan hieman kriittinen kaiku, mutta kansallispuisto oli hyväksyttävä ja positiivinen asia.

Puisto on myös henkinen kotini, paikka, johon mieheni on vienyt minut silloin, kun muu maailma on ahdistanut.

Olen puhunut jo tovin UK-puistosta rakkaana kotipuistonani. En pelkästään siksi, että se on pitkäaikainen työpaikkani vaan myös siksi, että se on kotiseutuani, elinpiiriäni. Se on myös minun, perheeni, vanhempieni, isovanhempieni, sukulaisteni ja kyläyhteisöni porojen kotipuisto ja meidän poronhoitajien työpaikka.

Puisto on myös henkinen kotini, paikka, johon mieheni on vienyt minut silloin, kun muu maailma on ahdistanut. Olen kulkenut kansallispuistossa vapaa-ajallani huomattavasti enemmän kuin työtehtävien yhteydessä, mutta tehtäväni ovat koko työhistoriani ajan aina liittyneet kansallispuistoon. Näistä syistä puistoon liittyvät asiat ovat sydäntäni lähellä, ja tunnustan, että saatan suhtautua puistoon liittyviin asioihin välillä myös tunteella.

Kansallispuiston perustaminen oli aikoinaan vaikea ja se vaati kahden vuosikymmenen keskustelut. Perustamista edelsi metsien hakkaamiseen ja Koilliskairan halki tehtävän tien rakentamiseen liittyvät uhat sekä Lokan ja Porttipahtaan tekojärvien perustamisen yhteydessä tapahtuneet mittavat ympäristötuhot. Näiksi luetaan muun muassa Suomen ja koko Euroopan laajimman aapasuon Posoaavan hukkuminen Lokan tekoaltaan laineiden alle ja samalla monikirjoisen lintuparatiisin menettäminen.

Uskon, että äitini on kytkenyt minut kansallispuistoon jo ennen syntymääni.

Tekoaltaiden vesimassojen alle jäi useita kyliä, asuinkenttiä ja porolaitumia. Kotipiiri, tutut metsät, hillajängät ja marjamaat hävisivät. Näihin kuului myös äitini kotikylä Kurujärvi elinpiireineen, ja se onkin yksi syy, miksi luonnon säilyminen ja suojeleminen on minulle erityisen tärkeää.

Uskon, että äitini on kytkenyt minut kansallispuistoon jo ennen syntymääni. Hän oli päättänyt - isäni tukemana, että hän synnyttää toisen lapsensa kotona. Syntymäkotini sijaitsee ihan kansallispuiston kyljessä, vajaan puolentoista kilometrin päässä rajasta. Olen siis hengittänyt tulevan kansallispuiston ilmaa varhaislapsuuden kotipihaltani, ja samalla imenyt itseeni puiston henkeä.

Isäni oli lapsuudessani paljon pois kotoa kauas suuntautuvien töiden vuoksi ja niinpä se oli äiti, joka kuljetti meitä metsässä, vei retkille lähimetsiin, Tankajoelle ja jokivarteen, otti mukaan hillajängille. Äiti kertoi ja samalla opetti luonnosta, eläimistä, linnuista usein pienten tarinoiden kera ja sieltä minulle on jäänyt äidin opit luonnon kunnioittamiseen ja huomioimiseen kaikessa toiminnassa ja kiitollisuus kaikesta mitä luonto antaa.

Tähän väliin on pakko kertoa tämä:

Kansallispuiston tunnuseläin on maakotka, joka on myös puiston logossa. Ajaessani aamusella tänne, maakotka leijaili tien yllä, teki laajaa ympyrää niin kuin se tekee, kun ottaa korkeutta. Mutta paikka missä se leijaili, oli Tankapirtti, eli syntymäpaikkani. Huh, olihan se hieno tervetulotoivotus tähän puiston juhlapäivään.

Äitini muistelut ja tarinat menetetystä ja veden alle jääneestä kotikylästä ovat olleet kauniita ja lämminhenkisiä, mutta surun sävyttämiä. Olen kuullut niitä niin paljon, myös tätieni kertomana, että koen menetetyn Kurujärven olleen sieluni kotikylä, jossa olen päässyt käymään vain äitini ja tätieni kertomusta kautta. Tästä syystä luonnon ja tutun maiseman muuttuminen vaikuttaa minuun niin vahvasti ja siksi koen työni kansallispuiston hyväksi olevan merkityksellistä ja tärkeää.

Kansallispuisto merkitsee minulle pitkäaikaista työpaikkaa, jossa olen saanut kehittyä nykyiseen tehtäväkuvaani. Kansallispuiston 40 vuoteen mahtuu monenlaisia asioita ja aikoja.

Maailma on muuttunut todella paljon 1980-luvusta, jolloin kansallispuiston syntyminen sinetöitiin. Alkuvuosikymmenet olivat vahvaa rakentamisen ja remontoinnin aikaa, toimintatapoja luotiin ja kehitettiin. Työntekijöiden määrät kasvoivat ja heitä palkattiin niin vakituisiin kuin määräaikaisiin työsuhteisiin. Työllistämistuki- ja -investointirahaa saatiin moniin hankkeisiin. Laavuja ja tulipaikkoja nousi Suomu- ja Nuorttijokivarsiinkin kuin sieniä sateella – jos sallitaan tällainen kevyt yleistys. Rakennettiin opastuskeskukset ja niihin näyttelyt. Asiakkaiden opastusta ja neuvontaa kaivattiin ja sitä tarjottiin kävijöille.

Olimme monin tavoin myös edelläkävijöitä.

Alkuaikoina Metsähallituksen luonnonsuojeluosaston työntekijämäärästä noin puolet työskenteli meidän kansallispuistossa. Puistonjohtajia oli Metsähallituksessa vain kaksi, ja toinen niistä johti UK-puistoa, toinen Saaristomeren kansallispuistoa. Meillä oli oma toimisto ja hallinto, muualla sellaista ei ollut. Kansallispuiston neuvottelukunta on myös yksi UK-puiston erikoisuus. Muutamissa muissa puistoissa olleet neuvottelukunnat on lakkautettu, meillä se jatkuu ja neuvottelukunnan rooli tänään on entistä vahvempi ja tärkeämpi puiston hoitoon ja käyttöön kantaa ottavana ja päätöksiin vaikuttavana tahona.

Olen tällä hetkellä kansallispuiston pitkäaikaisin työntekijä – eli suomeksi sanottuna vanhin. Muistoista putkahtelee lukuisia ja taas lukuisia muistoja ja kokemuksia puiston eri vuosikymmeniltä. Kun aloitin työt kansallispuiston toimistolla, päätehtäviini kuului puistonjohtajan puhtaaksikirjoitustyöt kirjoituskoneella. Kun sain käyttööni uuden, sähköisen kirjoituskoneen, se tuntui huikealta kehitykseltä. Ensimmäinen tietokone tuli 1980-luvun loppupuolella ja se tuli ristiriitaisten tunteiden ja jopa pelon saattelemana. Nyt tämä silloinen outo ja pelottava laite on päivittäinen ja tärkein työväline ja uskollinen työkaveri varsinkin näin etätyöläiselle.

Toimistoni on aina ollut sisätiloissa, kun taas kentän väellä toimiston virkaa on hoitanut luonnon oma konttori tunturinkupeessa, kuusikoissa ja aihkimänniköissä, tuvilla ja kammeilla.

Mieleeni on jäänyt sykähdyttävä muisto kansallispuiston kokemisesta eräältä työreissulta vuosikymmenten takaa. Olin tuolloin siirtynyt toimistotöistä asiakaspalvelun esimieheksi.

Lähdin työkaverini Ninnin kanssa vaellukselle tarkoituksena kokea samat asiat kuin retkeilijät ja siten ymmärtää asiakaspalvelussa paremmin tupien käyttöön ja vaellukseen liittyviä haasteita ja toiveita. Oli alkukesä ja juuri puhjenneet koivunlehdet värittivät maiseman hennon vaaleanvihreäksi. Auringon valo iltaisin oli kuin kultainen harso ympärillämme. Kuljimme polkuja ja välillä poikkesimme niiltä kupeksimaan eli tutkimaan meidän mielestämme hienoja kiviä, kiemuraisia honganrasseja, sieliköiden, uuvanoiden ja kurjenkanervien kukkia. Mutta, löysimme myös kasviharvinaisuuden, pienen lapinleinikin ja tämä harvinaisuus selvisi meille vasta jälkikäteen. Kulkuvauhtimme oli meistä sopiva mutta muiden mielestä olimme edenneet harvinaisen hitaasti. Olimme kupeksijoita.

Päätimme nousta Luirojärven pohjoispuolella olevan Apujoukkojenvaaran laelle. Emme kumpikaan olleet käyneet siellä aikaisemmin. Laelle nousu tuntui pitkältä, ja mitä lähemmäs lakea kuljimme, sitä enemmän jännitti, millainen maisema laelta näkyy. Askel askeleelta laki lähestyi ja maisema avautui pikkuhiljaa.

Olo oli kuin lapsena jouluna. Ensin jännitti joulupukin odottelu ja sitten lahjoja avatessa jännitti vatsanpohjaan asti se, mitä paketissa on. Tunturin päällä syvä huokaus, ihastus ja lumoutuminen kaikesta siitä näkymästä, mikä silmien edessä avautui. Kesäauringossa helmeilevä Luirojärvi, korkeimpana taivasta kurkotteleva Sokosti kohti tulevine lakijonoineen, Ruotmuttipäät.

Puiden kätköissä Pikku-Luirojärven vanha vasanmerkitysaita ja porokämpät. Tunsin voimakaan, sieluun asti ulottuvan yhteyden menneiden sukupolvien kanssa ja näin mielessäni entisaikojen poromiehet, jotka odottelivat tällä samalla laella tokkaa aitaan. Näin kuinka miehet järjestäytyivät ketjuun, ja kesätuuli hulmutteli heidän flanellipaitojen helmoja. He olivat tulleet tokkaa kuljettavien avuksi porojen aitaan saattamisessa. Apujoukkojenvaara.

Näinä neljänä vuosikymmenenä työkentässä on ollut monia muutoksia. Useita koko Metsähallitusta tai luonnonsuojeluosastoa ja myöhemmin luontopalveluja koskevia organisaatio- tai toimintojen uudistamiseen tähtääviä muutoksia, ja pienempiä puistoalueita koskevia kehitystoimia. On rakennettu ja purettu, muutettu ja säilytetty, työntekijöitä on tullut ja mennyt, vaikka suurimmalle osalle puisto on ollut pitkäaikainen työpaikka. Osa muutoksista on ollut toivottuja, osa taas haikeita ja kipeitäkin. Uudistuksiin on usein kuulunut myös luopumisia, ja se on ajankohtaista myös tänä päivänä.

Tässä hektisessä ja muutoksien maailmassa on hyvä muistaa ja muistella, mitä meillä on säilynyt. Säilyminen ja muuttumattomuus ei ole itseisarvo eikä tavoite vaan sen vuoksi, ettei mikään saisi koskaan muuttua. Kansallispuistossa luonnon, maiseman, eläin- ja kasvilajien säilymisen varmistaminen on meidän kaikkien vastuulla.

Urho Kekkosen kansallispuisto on upea, kaunis, uljas, monipuolinen, herkkä luonnonsuojelualue. Maisemat ovat komeat. Kansallispuisto on unelmien retki- ja vaelluskohde, sielun lepuuttamispaikka, stressin loiventamiseen mitä parhain kohde. Puiston alue edustaa erityisesti meille paikallisille kulttuurista kotia ja se on tärkeä luonnonhyödyntämis- ja virkistäytymispaikka retkeilyn, kalastuksen ja metsästyksen myötä. Kansallispuisto on myös työpaikka puiston henkilöstölle, poronhoitajille, matkailutoimijoille, rajavartioille ja muille viranomaisille. Puiston henkilökunnan keskuudessa ”puistohenki” on säilynyt.

Näiden asioiden säilymisen eteen teemme tätä työtä.

Kansallispuistoon kohdistuu paljon erilaisia toiveita ja vaatimuksia. Jokainen käyttäjäryhmä haluaisi omat toiveensa toteutettavan. Puistoon halutaan enemmän reittejä, enemmän motorisoituja mahdollisuuksia, enemmän taukopaikkoja, mutta myös vähemmän kaikkea tuota. Näissä toiveiden ristiaallokossa me Metsähallituksessa sovitamme toiveita yhteen ja teemme kompromisseja ehdotusten ja mahdollisuuksien välimaastossa.

Olen saanut seurata koko kansallispuiston historian ajan puiston käyttöön ja lupiin liittyviä linjauksia ja periaatteita, ja ne ovat säilyneet, vaikka moni muu asia tässä vuosikymmenten aikana onkin muuttunut ja osin myös hyvin paljon. Kansallispuiston asioissa onkin aina tärkeää muistaa, että kyse on luonnonsuojelualueesta ja päätösten ja linjausten tulee tukea luonnonsuojelualueen arvoja sekä puiston perustamisperiaatteita.

Mitä kauemmin olen ollut töissä kansallispuistossa, sitä enemmän minulla on vahvistunut käsitys siitä, että saan olla töissä Suomen upeimmassa kansallispuistossa.

Omat työtehtäväni ovat muuttuneet useita kertoja ja työalueeni laajentunut koskien nyt koko puistoaluetta Sompion luonnonpuistosta ja UK-puistosta Utsjoelle asti. Olen kuitenkin saanut tehdä koko ajan töitä kotipuistoni asioiden eteen ja hyväksi, ja olen siitä työnantajalleni kiitollinen. Olen myös aika etuoikeutettu – olla töissä kotiseudulla ja kansallispuistossa, jolla on oma paikka sydämessäni. Uskon että näin ajattelee meistä puistolaisista aika moni.

Urho Kekkosen kansallispuisto perustettiin Suomen pitkäaikaisimmalle ja suureksi Lapin ystäväksi tunnetulle presidentti Kekkoselle hänen 80-vuotissyntymäpäivälahjaksensa. Nimeämällä kansallispuisto presidentin mukaan, haluttiin jättää jälkipolville näkyvä kunnianosoitus presidentti Kekkosesta, hänen elämäntyöstään sekä suuresta rakkaudesta Lapin luontoa kohtaan. Tällä tavalla syntymäpäivälahjaa on aikoinaan perusteltu. Mutta sanoisin, että Urho Kekkosen kansallispuisto on suuri lahja meille kaikille. Luonnon säilyminen ja säilyttäminen on meidän kaikkien vastuulla. Jokainen meistä voi omilla pienillä toimillaan joko edesauttaa tai heikentää kansallispuiston ja sen luonnon hyvinvointia ja luontoarvojen säilymistä.

Olkoon meidän kaikkien puiston ystävien ja käyttäjien yhteinen lahja 40-vuotiaalle kansallispuistolle, että jätämme jälkipolville luontoarvoiltaan arvokkaan, siistin, roskattoman, hyvin hoidetun ja hyvin pidetyn kansallispuiston. Urho Kekkosen kansallispuisto on luonnonaarre, jota on varjeltava huolella, jotta voimme luovuttaa sen tuleville sukupolville.

Toivon rakkaalle kotipuistolleni menestystä tuleville vuosikymmenille ja samalla kiitän. Työ kansallispuistossa on ja on ollut antoisaa. Se on muovannut, vahvistanut ja syventänyt minussa sitä, millainen työntekijä ja ihminen olen.

Toivotan sydämelliset onnittelut Urho Kekkosen kansallispuistolle ja teille kaikille mukavaa juhlapäivää. Ja hyvää Suomen Luonnon päivää.

AINI MAGGA

Metsähallitus Lapin luontopalvelut, Urho Kekkosen kansallispuisto

Lue: UK-puisto juhlisti nelikymppisiään – juhlapuheen pitänyt vuotsolainen Aini Magga: ”Olen tosi ylpeä, että saan olla töissä näin hienossa ja upeassa kansallispuistossa”

UK-puisto oli viime vuonna Suomen toiseksi suosituin kansallispuisto – kävijämäärät jatkavat kasvuaan