Urheilu

Kippurasarvella tunturiin? No mikä ettei! – Rumakuru Gravel tarjoaa maisemia ja fiiliksiä, joita ei löydy yhdeltäkään soratieltä

Kunhan kestää 1,5 kilometrin kivisen ja paikoin jyrkänkin nousun taluttamisen tai hampaat irvessä runttaamisen, on Urho Kekkosen kansallispuiston gravel-reitti erittäin nautinnollinen ajettava.

Täysjousitettuja maastopyöriä ja läskipyöriä, sähköavustuksella ja ilman, viuhuu vastaan ja toisinaan myös ohi. Kippurasarvisella, jousittamattomalla ja suht kapearenkaisella gravel-pyörällä liikkeellä ollessaan ei tänään kohtaa kaltaisiaan.

Voisi kohdata. Ollaan Urho Kekkosen kansallispuiston virallisella gravel-reitillä eli Rumakuru Gravelia.

Kyseessä on noin 24 kilometriä pitkä reitti, joka kiertää Kiilopään, Laanilan, Rumakurun ja Luulammen kautta kansallispuiston komeissa maisemissa. Ja joka on 95-prosenttisesti ajettavissa myös gravel-pyörällä.

Lähdetään ajamaan.

Gravel-pyöräilyn suosio on ollut hurjassa nousussa jo vuosia. Siitä kertoo sekin, että Metsähallituksen luontoon.fi -sivuston UK-puiston reittikuvauksissa mainitaan erikseen, soveltuuko reitti gravel-pyörille.

Reittikuvaksen mukaan Rumakuru Gravelin virallisena lähtöpaikkana toimii Kiilopää, mutta reitille voi suunnata myös Laanilasta Savottakahvilan takaa. Tällä kertaa liikkeelle lähdetään Laanilasta.

Latupohjaa pitkin suunnataan muutama sata metriä kohti Saariselkää. Karkeaa irtosoraa on muuten koko latupohjan leveydeltä, mutta keskelle on muodostunut mukava polku, jota ajaa.

Viskitien ylityksen jälkeen päästään metsän siimekseen ajamaan todella maittavaa hiekkatietä pitkin kohti Prospektorin kaivoskämppää. Ensimmäiset neljä kilometriä mennään ylämäkivoittoisesti, joten pienin vaihde tulee tutuksi.

Seassa on myös pari jyrkempää laskua, joissa on syytä varoa liukasta irtosoraa. 45-milliset renkaat pitävät tällä kertaa riittävästi.

Hirvaskurun risteyksestä jatketaan kohti Rumakurua ja edessä on ehkä reitin nautinnollisin osuus eli pitkä alamäkivoittoinen ja hyvän soratien tasoinen pätkä. Tällä kertaa myös myötätuuli puhaltelee selän takaa, joten Rumakurulle saavutaan tuossa tuokiossa.

Rumakurun ja Luulammen väli on muuten hyvin samanlaista, mutta seassa on taas pari pientä nousua. Voidaan kuitenkin puhua yhä helposta flow-baanasta.

Luulammelle saavuttaessa ajatus munkista herauttaa veden kielelle, kun silmissä siintelee Luulammen Erämaakahvila. Laanilasta lähdettäessä takana on kymppi eli munkki on jo ansaittu.

Tauko antaa sopivasti voimaa, sillä kahvilan jälkeen edessä on reitin vaikein osuus. Noin 1,5 kilometrin matkalla reitti nousee yli 150 metriä, osin jyrkästikin, eikä siinä vielä kaikki.

Reitti on paikoin niin kivikkoinen, että suurimman osan gravelisteista on irrotettava kengät polkimista ja siirryttävä tunkkaushommiin. Taitavimmat, kovakuntoisimmat ja renkaidensa kestävyyteen eniten luottavat voivat yrittää jatkaa polkemista.

Huipulla odottavat reissun korkein kohta ja upeat näkymät puuttomaan tunturiin. Kiirunoita, keräkurmitsoja tai edes poroja ei tällä kertaa näy, mutta voisi hyvin näkyä.

Sanonta ”mikä menee ylös, tulee joskus alas” päästään sekin osoittamaan todeksi. Poroaidan jälkeen seuraavat 2,5 kilometriä lasketellaan irtosoraa sisältävää reittiä Kiilopäälle kädet tukevasti jarrukahvoilla.

Kiilopäältä matkaan lähteneet ovat tässä vaiheessa perillä, meillä muilla on vielä kymmenisen kilometriä taitettavana. Loppupätkä ei viihdyttävyydessään yllä alun tasolle.

Kiilopäältä ajellaan ensin kolmisen kilometriä latupohjaa kohti nelostietä, jonka jälkeen käännytään Laanilaan päin. Latupohja ei ole eksoottisin ajettava, mutta ainakin se tuntuu helpolta tunturikivikon jälkeen.

Loppumatkan ajan reitti on metsässä kumpuilevaa latupohjaa. Maisema on mukavasti erinäköinen pyörän satulasta katsottuna kuin talvella suksilla liikkuessa. Rönkönlampi tarjoaa viimeisen mahdollisuuden pysähtyä tulistelemaan tai muuten evästelemään.

Laanilaan saavuttaessa aikaa on mennyt noin kaksi ja puoli tuntia sisältäen munkki- ja valokuvaustauot. Eikä polkiessakaan missään kohti pidetty kiirettä.

Toimituksen tietojen mukaan yksikään vuokraamo ei Saariselän alueella vuokraa gravel-pyöriä, joten kippurasarvikokemusta varten pitää olla oma pyörä mukana.

Jos näin on, kannattaa Rumakuru Gravelin kiertäminen ehdottomasti mahduttaa reissuohjelmaan. Suomi on loputtomien sorateiden maa, mutta gravelin ystäville reitti tarjoaa jotain aivan muuta kuin perinteisen soratiekokemuksen.

Kansallispuistossa gravelointi on elämys jo itsessään. Kun myös maisemat ovat kohdallaan ja alusta on pääsääntöisesti hyvin nautinnollista ajettavaa.

Pyöräilytubettaja samulione eli Samuli Hellberg kävi niin ikään ajamassa Rumakuru Gravelin ja innostui muutenkin kehumaan Saariselän alueen hiekkateitä Suomen parhaiksi.

Jos Johtava niin sanoo, sitä on syytä uskoa.

Katso samulionen video YouTubesta: