Paikallisuutiset

Palsin Tullin tarinoita XI

Zellberginojan kultayhdyskunta, osa 1

Kemppa-Jaska hakeutuu Zellbergiin

J aakko Kemppainen oli jo nuorena miehenä Lemmenjoella kultaa etsimässä ja paikalla Lapin Kullankaivajain Liiton perustavassa kokouksessa. Vuosien perästä kullankaivuu alkoi kiinnostaa uudestaan. Hän ehti olla Palsin Tullissa kolmena kesänä Pulkkisen Teuvon apulaisena.

– Teuvo oli mukava mies, mutta tavattoman kranttu. Kun tein ruokaa, ja vaikka kuinka hyvää, niin sille ei kelvannut. Se kaivoi vaan lihapurkin ja alko jäytää sitä. Minä hiukkasen tympiinnyin siihen ja lähdin etsimään omaa paikkaa, muistelee Jaska.

Kesän 1981 Jaska kaivoi Sotajoen Rautaojalla. Kultaa tuli jonkin verran, mutta paikka oli täynnä isoja kiviä, ja kaivuu oli hankalaa. Hän käveli Palsin Tullista Zellberginojalle, joka oli vanha ja kuulu kultapuro. Siellä oli vanha kämppä jota saattaisi samalla käyttää asumuksena. Koemonttu penkan laidasta antoi niin hyvät merkit, että Jaska päätti tehdä valtauksen. Valtaus kesti yhteensä 13 vuotta.

Siihen aikaan Zellbergille ei ollut tietä. Jaska kulki sinne Tullista mopolla. Tuolloin ojalla ei ollut muita kaivajia paitsi Väätäsen Hannu tonkimassa latvan vanhan kaivoksen reunaa löytäen sieltä 4,8 gramman hipun ja kohtuudella muutakin kultaa. Toinenkin porukka kävi noihin aikoihin katsastamassa kultatouhua, mutta monttu jäi niin pieneksi, ettei siihen mahtunut edes paikalla tyhjennetyt viinapullot.

Hiljaista aikaa

Kolmisen vuotta Jaska sai kaivaa kenenkään häiritsemättä, mukana oli toki poikansa Kari. Ainoa vieras oli Nenosen Pentti , joka oli asunut Zellbergin kämpässä ja kaivellut alueella joskus 70-luvun alussa. Hänen työvaatteitaan roikkuu tänäkin päivänä kämpän eteisessä.

– Pentti saapui tulilleni ensimmäisenä kesänä, sillä oli mukanaan lapio ja vaskooli. Sanoi menevänsä Siliänselän yli Harriojan latvoille, väitti tietävänsä siellä kiinnostavan paikan. Se tuli kuitenkin jo seuraavana päivänä pois ja sanoi jättäneensä vehkeensäkin sinne. Minähän kävin ne sieltä myöhemmin hakemassa, ja ne oli käytössä mulla monta vuotta, nauraa Jaska. Tuohon aikaan lapiot ja vaskoolit olivat kairaan kannettuina vielä arvossaan.

Mäntykankaan Taisto valtasi 1985 Jaskan alapuolisen osan ojaa, ja kunnosti vanhan kämpän uudelleen asuttavaksi. Se olikin jo lahonnut ikkunan kohdalta ja tuoksui homeelle. Hänkään ei viihtynyt paikalla yhtä kesää pitempään. Myöhemmin 1990-luvulla Iisakki Kuisma valtasi saman alueen ja pisti kämpän todella hyvää kuntoon.

Patovahdin kullat

Zellbergin jyrkässä mutkassa näkyy ikivanha vedenjuoksutusta varten tehty pato, joka oli ollut käytössä kun Zellberginojan alaosaa kaivettiin 1880-luvulla. Padon vierellä oli vanhan pienikokoisen kämpän rauniot, jossa oli asunut patovahti. Tietyllä kellonlyömällä vahti löi tukkoon padon, jotta vettä riittäisi seuraavaan rännitykseen.

Eräänä kesäyönä Jaska ei saanut unen päästä kiinni. Hän päätti mennä kokeilemaan mitä kämpän pohjasta voisi löytyä. Sammalten alta hän vaskasi maata, ja vaskoolin pohjalla näkyi heti puoligrammainen hippu. Jaska kävi näyttämässä sitä pojalleen Karille, ja niin he lähtivät aamuyön tunteina rännittämään kämpän pohjaa, josko patovahdilta olisi hävinnyt sinne enemmänkin kultaa. Sitä ei juuri enää löytynyt, mutta sen sijaan vanhan mallinen munalukko ilman avainta ja kolmen vartin pikiöljypullo puolillaan vielä pikiöljyä. Muurin pohjaa vastaan löytyi hattu, josta myyrät oli syöneet vain hiukan reunaa, lisäksi löytyi ruosteinen vaskooli.

Tie tulee Zellbergille

Metsähallitus kiirehti hakkuita tulevan erämaalain alta. Syksyllä 1987 Palsin alueella hakattiin laajalla alueella. Uusia pistoteitäkin tarvittiin. Hakkuita suunnitellut Kalle Säkkilä näki Kemppaisen Jaskan olevan sopivasti menossa kohti Zellbergiä. Koska Säkkilä tiesi Jaskan tuntevan alueen, pyysi hän Jaskaa näyttämään sopivan tieuran.

Näin tehtiinkin, ja Zellberginojan kurun reunalla sovittiin siihen tien kääntöpaikka. Perillä Jaska pyysi Kallea kahville, ja tämä sitä hiukan ihmetteli. Jaska vain totesi, että tuossa on minun leirini törmän alla. Tieura tuli suoraan leirin viereen.

Myöhemmin Erämaalaki piirsi vastahakatun ja uusia tienpätkiä täynnä olevan alueen sisäänsä, mutta jätti paljon ikimetsiä sen ulkopuolelle hakattaviksi. Se oli suojeluprosenttien kikkailua.

Tie kuitenkin toi alueelle uusia tuulia. Jaskakin sai tuotua pienen koneen ja seulan paikalle, ja uusia kaivajia saapui 1990-luvun alussa. Jaskan yläpuolelle tuli Mastomäen perhe, Heikki, Lempi ja Ari sekä alapuolelle Heimo Räihä ja ihan ojan suulle Niemisen Teuvo , kaikilla kaivinkoneet apunaan. Voi sanoa, että tiestö toi paikalle uuden tekniikan. Se ei kuitenkaan muuttanut kullanhuuhdonnan perusasetelmaa. Toiset pärjäsivät koneineenkin, toiset eivät löytäneet kultaa edes bensakustannuksien edestä.

Haistelemassa muita tuulia

Kun Korhosen Heikin koneyritys Palsilla meni mönkään ja tukikohtakin paloi, niin Pentti Miettinen eli Sametti vei Heikin koneen Härkäselän eteläpuoliseen Suolaojan jänkään. Hän pyysi Kemppaisen Jaskaa avuksi, ja niin Jaska oli kimpassa parin kesän ajan Sametin kanssa. Kullankin kanssa pärjättiin, mutta sitten Sametti sairastui, ja oli toisena kesänä jo huonossa kunnossa. Työt jäivät vähiin, ja syksyllä Sametti kuoli, monen yllätykseksi.

Jaska oli saanut kuitenkin tarvittavaa koneoppia, ja niin hän toi syksyllä 1990 pienehkön koneen Zellbergille. Sillä koetettiin kaivaa niitä alueita, joita ei lapiolla kannattanut, tai ei lapiolla päästy.

Kun valtaus loppui, niin Jaska hankki vielä uuden Palsin Tulliin Toropaisen yläpuolelle. Oli tarkoitus käyttää siinäkin konetta, mutta Palsinojan uoman tuottaman ahtauden vuoksi hän ei onnistunut tekemään uusien sääntöjen mukaisia kierrätysvesialtaita.

Viimeisimmän valtauksen Jaska teki 2000-luvulla Suolaojalle, mutta siitä ei löytynyt käytännössä mitään. Edelleenkin hän käy joka kesä kultamailla tervehtimässä tuttuja. Lokakuun alussa hän täytti 90 vuotta, ja sai samalla lääkäriltä vielä jatkoa ajokortilleen. Myös Kari Kemppaiselta ovat kultahommat jääneet.

– Zellberginojan kulta on penkoissa, vieläpä melko korkealla. Meillä oli Karin kanssa hienoja kesiä siellä, nauraa Jaska.