Mielipiteet

Juuret veden alla

Yli viisikymmentä vuotta sitten täytettiin Porttipahdan ja Lokan altaat. Niiden alle jäi yhteensä yli 600 ihmisen koti sekä kotimaat.

Yli puoli tuhatta sodankyläläistä, joka vastasi silloin 5,5 prosenttia Sodankylän väestöstä, menetti kotinsa ja kotiseutunsa yhteisen edun nimissä.

Jäljelle jäi korkeimpien vaarojen huiput ja uudenlainen paino sydämellä.

Paino, joka ei ehkä lähtisi koskaan.

Jo aivan pienenä, vasanleikko-matkalla Salmuriin yli Porttipahdan padon, tiesin, että jotain kauheaa oli silmänkantamattomiin jatkuvan veden alla. Olen aina tiennyt, että isoisäni koti jäi veden alle, tiesin, että sinne on jäänyt paljon muistoja, metsiä, poromaita. Silti sen merkityksen hahmottaminen on vaatinut pidempään ajan. Mitä se tarkoittaa, että koti on jäänyt veden alle?

Muuttuvia aikatauluja ja ekologista kolonialismia

Kun palataan ajassa taaksepäin viisikymmentäluvulle, alkoi Euroopan Unionin suurimpien tekojärvien Lokan ja Porttipahdan suunnittelu. Vuosia kului runsaasti ennen kuin vuonna 1967 Lokkaa ja vuonna 1970 Porttipahtaa alettiin täyttämään.

Aikataulut muuttuivat allashankkeiden aikana useasti. Alkujaan Porttipahdasta oli suunniteltu 500 neliökilometrin kokoista, mutta loppujen lopuksi altaasta tuli 214 neliökilometriä, mikä oli pienempi kuin 417 neliökilometrin kokoinen Lokka. ¨

Altaiden rakentaminen alkoi näkyä paikallisten elämässä jo 1950-luvulla, kun metsähallitus aloitti niin sanotut aavistushakkuut allasalueilla vuonna 1954.

Tieto altaista oli kuitenkin vähäistä, eikä paikallisille ollut paljoa kuulemistilaisuuksia. Jouni Kauhanen kirjoittaa kirjassaan Lokan ja Porttipahdan tekojärvien sosiaalihistoria :

”menettelytapana erämaakylien uhraaminen kansantalouden energiantuotannolle ilman edes muodollista asianosaisten kuulemista on menettelytapana häkellyttävää vallankäyttöä”.

Asianosaisilla eli allasalueen asukkailla ei ollut juuri sananvaltaa eikä heidän mielipiteitänsä kuultu tai kysytty. Tiedotuskin oli vähäistä.

Kauhasen kirjassa puhutaan myös, että sodanjälkeisen ajan Lapin luonnonvarojen käyttö on rinnastettavissa kolonialismiin, jota voi luonnehtia myös ekologiseksi kolonialismiksi.

Tietyllä tapaahan altaat lukeutuvatkin ekologiseen kolonialismiin ja kolonialismiin. 1970-luvun alussa

Kodit hukutettiin yhteisen hyvän nimissä

Lappi tuotti koko Suomen sähköstä noin 15 prosenttia ja kulutti 7 prosenttia eli ei edes puolta siitä määrästä, mitä Etelään vietiin.

Ihmisten kodit hukutettiin yhteisen hyvän nimissä.

Ilman kunnollisia kuulemisia ja asianmukaisia korvauksia ihmiset joutuivat jättämään kotinsa.

Toki korvauksissakin oli paljon eroja ja toiset olivat niihin tyytyväisä, mutta suuri osa ei. Puolet olivat korvauksiin tyytymättömiä Timo Järvikosken 1960-luvun lopulla tekeminen haastatteluiden perusteella.

Suurin osa allasalueen asukkaista myi vapaaehtoisesti tilansa ja maansa, toisaalta vapaaehtoisuus on kyseenalaistettavaa, sillä juurikaan muuta vaihtoehtoa ei ollut, kuin myydä maat Kemijoki-yhtiölle.

Hajataktiikka tilakaupoissa

Kauppoja siivitti epätietoisuus ja suunnittelemattomuus. Kuitenkin ainakin niin väitettiin ja koettiin, että vapaaehtoisen kauppa olisi kärsijälle joustavampi, eikä kauppaa kuitenkaan voisi jättää tekemättä.

Kemijoki Oy:lla oli tarkka taktiikka allasalueiden rakennusten ostamiseen. Jokainen talo neuvoteltiin erikseen eli jatkuvaa linjaa ei ollut. Se näkyykin ostosummien suurenakin vaihteluna.

Ostaminen ei myöskään tapahtunut aina rehellisissä merkeissä. Kaupoissa käytettiin uhkailua, alkoholia ja jumalan sanaa, riippuen siitä, mikä toimi parhaiten missäkin taloudessa.

Toiset myivät pakkolunastuksen pelon alaisina, toiset päihteiden vaikutuksen alaisina. Toki oli niitäkin, joille kaupat olivat siunaus. He pääsivät erämaakylistä ”sivistyksen” pariin.

Tilakaupat eivät kuitenkaan olleet helppoja edes Kemijoki-yhtiölle. Niissä vierähti oletettua kauemmin, eivätkä kaikki olleet valmiita myymään tilojansa.

Kun Lokan allasta täytettiin vuonna 1967, Porttipahdan maakaupat olivat vielä kesken. Kaupat oli aloitettu vuonna 1958.

Kaupanteon raakuus yllätti minut, kun kuulin ensimmäisen kerran uhkailusta ja ymmärsin, että harva sai korvausmäärällä ostettua samankaltaista tilaa.

Allasalueiden tilojen kohtalo vaihteli. Osa rakennuksista purettiin ja hirret myytiin eteenpäin. Toiset talot kokivat myös polttokohtalon – etenkin allasalueiden rakentamisen loppuvaiheilla.

20. huhtikuuta 1970 – samana vuonna, kun Porttipahtaa alettiin täyttämään, Jurmun kantatilan päärakennus poltettiin näytösluontoisesti.

En tiedä, mitä ihmiset silloin ajattelivat asiasta. Mutta ainakin minun näkökulmastani, on julmaa polttaa toisen koti näytösluontoisesti, samalla, kun kotimaat ollaan hukuttamassa.

Altaiden monitahoiset vaikutukset

Moni asia onkin ollut julmaa Porttipahdan ja Lokan altaiden rakentamisessa. Isoisäni kuitenkin sanoi minulle kerran, että: ”On aivan turha olla vihassa asiasta, jolle ei voi tehdä enää mitään.”

En ole varma, onko sureminen siinä suhteessa yhtään eri asia.

Mutta ainakin erilaisten haastattelututkimusten mukaan voisi vetää johtopäätöksen, että on altaiden rakentaminen ollut julmaa myös alueen asukkaiden mielestä.

Kauhasen kirjan mukaan P. Leskelän vuonna 1958 tekemissä haastatteluissa ilmenee, että 71 prosenttia tekojärvien rakentamisen alla eläneistä koki tulevaisuuden synkkänä tai epävarmana. Epävarmuus jatkui vielä lähes kaksi vuosikymmentä.

Lopulta 1967 Lokan allas alettiin täyttämään ja parin vuoden päästä perästä 1970 alettiin täyttämään myös Porttipahdan allasta.

Sen lisäksi, että altaat olivat suuri katastrofi ympäristölle, alueen elinkeinoille, kulttuurille ja poronhoidolle, on se vaikuttanut syvästi ihmisiinkin, eikä vain silloin, kun kodeista jouduttiin luopumaan.

Minun sukuni maat ovat jääneet Porttipahdan alle eli voisi kai sanoa, että olen niin sanotusti kolmannen polven allasevakko.

Väinö Ukkola ei suostunut lähtemään

Isoisäni isän veli Väinö Ukkola ei suostunut lähtemään Yli-Kitiseltä, eikä myymään tilaansa. Hänen vastarintansa ei kuitenkaan auttanut vaan vei hänet Peurasuvantoon pieneen parakkiin ilman sähköjä. Vaikka hän sai korvauksia, ne jäivät koskemattomina hänen tililleen.

Isoisäni serkku, Väinö Ukkolan tytär Ensi Ukkola-Dafeamekpor lähti kotoaan Yli-Kitiseltä jouluna 1968. Silloin mahdollista patoa ei ollut vielä, mutta kun hän tuli syksyllä 1970 isoäidin hautajaisiin, pato oli jo tosiasia.

Porttipahdan vaikutukset eivät loppuneet siihen, että kotoa oli lähdettävä, vaan ne ovat seuranneet läpi elämän Ensi Ukkola-Dafeamekporillakin.

– Tuomilehto, rantapääskyjen pesät, villiruusujen tuoksu, marja- ja hillaseudut ja kodin lämpö uunin tai takan edessä eivät koskaan jätä minua, hän toteaa.

Suvun kotipaikat altaiden pohjassa

Olen kuullut monesti tarinan siitä, kuinka isoisäni pikkupoikana kuuli ensimmäisen kerran allassuunitelmista. Hän oli silloin kymmenisen vuotta, kun Kemijoki-yhtiön miehet tulivat helikopterilla Ukkolan pellolle.

– Kuule poika, enneko sulla parta kasvaa, niin tässä kotitalos päällä on neljätoista metriä vettä, Kemijoki-yhtiön mies oli sanonut.

– Kylläpä taisi setä nyt erehtyä, oli pikkupoika vastannut. Hän ei voinut kuvitellakaan, että nousisi niin kova tulva, jonka alle törmän päälle rakennettu talo voisi jäädä.

Isoisä sanoikin, että kyllä hän varmaan silloin olikin sitä mieltä, ettei vesi voisi nousta, mutta niin sellainen tulva kuitenkin tuli.

Edelleen näin kolmannen sukupolven allasevakkona, koen altaiden vaikutuksen. Vaikka en olekaan menettänyt kotiani ja joutunut katsomaan, kuinka se vajoaa veden alle, tunnen sen vaikutukset.

Jonkinlainen juurettomuus vaivaa minua, on jotain, jota minusta puuttuu. Jutellessani muiden allasevakkojen jälkeläisen kanssa, hekin tunnistivat juurettomuuden.

Koskaan ei voi, eikä pääse kävelemään niitä maita pitkin, joissa suku on kulkenut ehkä iäisyyden. Pahinta siitä ehkä tekee se, että ne kotimaat ovat melkein käsinkosketeltavissa. Ne näkee, mutta ei kuitenkaan näe.

Voi katsoa siihen kohtaan, missä suvun kotipaikat ovat. Voi olla fyysisestikin siinä niiden kohdalla keikkuvassa veneessä, mutta kotipaikkoja ei näe. Näkee vain vellovan syvän veden, jonka alla jossain pohjalla on osa omia juuria ja omaa historiaa.

En koskaan ole päässyt käymään isoisäni kotipaikalla. En ole nähnyt, millaisessa ympäristössä hän on asunut tai millainen talo on ollut Ukkolan talo. Tiedän, että se oli törmän päällä, joka oli lapsena isoisälleni tunturi. Tiedän, että siellä oli Vikatekivi, johon lapset eivät saaneet mennä. Tiedän, että lähellä oli Karhulaakso, jossa härkätokkia oli tapana pitää. Tiedän, että vastarannalla oli sukulaisia. Lähellä oli paljon hyviä jäkälämaita, joissa porot palkivat vapaina ja niitä paimennettiin hiihtäen.

Jäljellä siulan veräjä

Vuonna 1962 Ukkolasta kirjoitettiin kauppakirja. Muutto tapahtui vähitellen kuitenkin vasta vuonna 1966, jolloin isoisäni perhe siirtyi Sattasvaaran alle asumaan.

Silloin suurin osa Porttipahdan alle jäävästä maasta oli arvotonta, sillä se oli niin sanotun nollarajan pohjoispuolella. Nollarajan yläpuolella puilla ei ollut arvoa.

Ukkolassa elettiin luonnon mukaan, luonnosta. Siellä elettiin omavaraistaloudessa. Ruoka kalastettiin ja metsästettiin. Poroja hoidettiin silloisilla hyvillä jäkälämailla Lapin ja Sattasniemen paliskunnan välimaastossa. Tokat kertyivät erotuksiin Ukkolan omaan aitaan Ukonharjun lieppeille ja kuuluisalle Vuomaselän erotusaidalle.

Itse Ukkolan erotusaita on jäänyt veden alle, mutta aidan siulat, jotka kulkivat koko Ukonharjun läpi, ovat jääneet lahoamaan hiljalleen maalle. Nykyään niistä ei ole oikeastaan mitään jäljellä. Kun kävin kesän aikana kävelemässä Ukonharjun rantoja, sattui silmiini puinen rakennelma, enkä heti ollut aivan varma, mitä se esitti.

Kun näytin rakennelmasta ottamaa kuvaani ja selvitin, missä kohtaa näin sen, isoisäni mietti hetken, kunnes kertoi sen olevan vanhan siulan veräjä. Lähes viisikymmentä vuotta sitten, siinä kohdassa ajatettiin härkätokkia siulaan ja siulasta aitaan. Nyt jäljellä on enää lahonnut riukuveräjä ja se on lähin, mihin pääsen enää käsiksi isoisäni kotipaikasta, sukuni kotipaikasta.