Ihmiset 

Joulun toiveuusinta: Markku Mäkinen antoi luonnonhenkien johdattaa Rautulammelle - syksyinen maahisenergia rauhoittaa retkeilijän mieltä

Rautulammen autiotuvalla istuu ystävällistä menninkäistä muistuttava pitkäpartainen mies, joka puhuu metsänpeitosta, haltijamännyistä, maahisista ja luonnon parantavasta vaikutuksesta. Hän on Markku Mäkinen, joka on vaeltanut Kiilopäältä Rautulammelle luonnonhenkien johdattamana.

Markku Mäkisen koti on Padasjoella ja miehen ammatti on pääosin hieroja. Hän on myös kansanparantaja, erä- ja luonto-opas sekä luontomystikko. Nuorena miehenä Markku kävi SAKK:ssa eräopaskurssin, joten Inarin seutu on hänelle silläkin tavalla tuttua.

– Kasvitieteen professori Paavo Havas tuli luennoimaan kasveista meidän eräopaskurssille. Siinä tunnin aikana ja kahvitauolla jutellessamme hän alkoi tentata minua kasviasioista. Lopulta Havas tokaisi, että mitähän sinä täällä kurssilla oikein teet, kun ei hän ainakaan osaa kertoa mitään sellaista mitä minä en jo tietäisi, naurahtaa Markku eräopaskurssia muistellessaan.

Mäkisen asiantuntemusta on käyttänyt Pentti Linkolan perustama luonnonperintösäätiö silloin, kun on on pitänyt inventoida uusia suojelukohteita. Erityisesti kääpätuntijana itseoppinutta Mäkistä ei Suomessa peittoa kukaan.

Poluilta pois

Markku Mäkinen kertoo, että hän käveli Kiilopäältä Rautulammelle johdatuksessa, antamalla luonnon ja luonnonhenkien viedä.

– Tällöin kulkijalle voidaan näyttää jotain sellaisia asioita, mitä ei välttämättä polulla näe. Minä en siis kulkenut tänne polkuja pitkin. En yleensäkään käytä polkuja. Joskus kannattaa jokaisen ehdottomasti poiketa valmiilta reitiltä, niin voi havaita paljon enemmän ja päivästä tulee paljon rikkaampi.

– Tietenkin jos on kiire tiettyyn kohteeseen, niin silloin on paikallaan mennä sitä polkua pitkin...

Mäkinen vakuuttaa, että hän sai paljon, kun kulki Kiilopäältä kohti Rautulampea luonnon johdatuksella.

– Ei minulle sattunut mitään karttaakaan mukaan, kun arvelin, että eiköhän sitä sentään Rautulammelle osaa vanhasta muistista. Siitä on tosin todella paljon aikaa, kun olen viimeksi Rautulammelle kävellyt.

– Kun kävelin tunturimaastossa johdatuksella kohti Rautulampea, niin matkan varrelle sattui upea rotko ja siellä virtasi puro. Siitä kalliorotkosta tuli mieleen Routasenkuru, vaikka mittasuhteet nyt sentään olivat vähän pienemmmät.

– En minä ole ennen tiennyt, että Kiilopään ja Rautulammen välillä on noinkin jylhä kanjoni. Eli kannatti todellakin poiketa polulta. Se suurin ilonaihe oli juuri tämä rotko. Mitään erityistä lajirunsautta tai harvinaisia lajeja, en maastossa tällä kertaa tavannut.

Luonto tarjoaa syötävää

Markku Mäkisen rinkassa oli parin päivän retkimuonat. Hän sanoi halunneensa lähteä muutamaksi päiväksi juuri tunturimaisemiin ajatuksiaan tuulettamaan. Hän arveli, että jos hänet olisi paiskattu Rautulammelle ilman eväitä, niin ei retkellä olisi silloinkaan tarvinnut nälkää nähdä.

– Ensinnäkin täällä on joka paikassa marjoja. On mustikkaa, juolukkaa, variksenmarjaa, riekonmarjaa ja ruohokanukkaa, miksei sianpuolukkaakin, vaikka se ei kyllä maistu miltään. Ruohokanukka on jauhomainen ja oikeastaan mauton marja sekin, mutta voihan sitäkin kerätä, jos tekee eri marjoista vaikkapa kiisselin, jos sattuu mukana olemaan vähän perunajauhoja ja sokeria.

Markku juo vaelluksilla ilman muuta kahvia, mutta jos ei kahviakaan olisi, niin silloin hän keräisi juomatarpeet maastosta.

– Kanervaahan on tässä Rautulammen ympäristössä joka paikassa. Keittäisin kanervateen illalla. Kanerva rauhoittaa mukavasti. Kahvia ei periaatteessa korvaa mikään, sillä kofeiinia ei saa mistään muualta, mutta pakuria minä varmasti keittäisin kahvin sijasta.

– Keittäisin oikein vahvan pakuriteen aamulla. Täällä kasvaa Kiilopään-koivua, josta kyllä löytyy pakuria, vaikka ei ehkä ihan niin runsaasti kuin raudus- ja hieskoivuista.

Markku naurahti, että jos mukana olisi paistinpannu ja vähän voita, niin sieniähän Rautulammelta löytyy evääksi vaikka millä mitalla.

– Täällähän on rouskuja, haperoita, tatteja, tuossa Rautuojan varrella kasvaa jopa kanttarellia. Ihan pakon edestä sieniä voisi syödä raakanakin, mutta aika kirpeäähän se rouskujen maitiaisneste on, ilman paistamista.

Hän oli silmäillyt Rautuojan vartta, eikä silmään sattunut väinönputkea.

– Kun tarkoin etsisi, niin puron varresta voisi löytyä yksittäistä väinönputkea, koska sehän tykkää liikkuvasta pohjavedestä. Minä maistelen väinönputkea aina, kun sitä kohdalle sattuu. Väinönputkihan oli jo kasvitieteilijä Laestadiuksen suosikkeja. Laestadius oli suuri luonnontuntija. Toki hän oli myös hengenmies, mutta eihän nykyisellä lestadiolaisella liikkeellä ole paljonkaan tekemistä Laestadiuksen kanssa.

– Ja väinönputken tieteellinen nimi, Angelica archangelica, on jo paljonpuhuva, kun se viittaa arkkienkeli Gabrieliin. Toki suomenkielinen nimikin on väkevä, Väinämöisestähän se tulee.

Lähde pulppuaa energiaa

Patikkamatkalla Kiilopäältä Rautulammelle Markku silmäili vastaantulleita pieniä vesistöjä, jotka olivat joko sadevesikuoppia tai lähteitä.

– Ei se sade- ja sulamisvesikuopan vesikään näillä leveyksillä vaarallinen ole. Kyllä varmasti voi janoonsa hörpätä tunturista vettä kuin vettä. Ja Linkolan Penttihän oli esimerkki siitä, että hän joi pyöräilymatkoillaan vettä ruskeista katuojistakin ja vaikka mistä, eikä sairastunut.

– Jos vesikuopan, tai pienen vesistön pohjassa kuplii kunnolla ja pohjassa oleva hiekka oikein pyörii, niin silloinhan siinä on lähde. Kasvillisuus, sammal ja putkilokasvit, kertovat myös siitä, että lähteen äärellä ollaan.

– Sudenmarja suosii pinnassa olevaa pohjavettä. Se voi kasvattaa vaakajuurakon pohjaveteen ja pinnassa oleva pohjavesi tietää sitä, että siinä on lähde. Toki tunturissa lähde voi olla sellainen piilolähde, joka tulee kivien välistä, eikä siinä silloin oikein kasvillisuutta ole.

Markku hörppii vettä aina Lapin-reissuillaan lähteistä.

– Jos puhutaan asiasta tieteellisellä kaavalla, niin lähdevedessä on hyviä mineraaleja, jotka ovat vapautuneet maaperästä. Siinä on myös energiaa. Siinä on valtava tietoisuuden kerrostuma, mikä siellä pohjavesikerroksessa on. Sieltä pulppuaa kovasti sitä energiaa mikä sinne on varastoitunut.

– Sekin on lähteessä jännä juttu, että se ei ole ikuinen. Toki se voi olla paikallaan vaikka tuhat vuotta, mutta runsas ja vuolas lähdekin voi kadota, kun pohjavesikerrostumat muuttuvat.

Hän muistuttaa, että Samuli Paulaharju kirjoittaa lähteistä, tai paremminkin kaltioista. Paulaharjun mukaan Lapissa oli lähteitä, joilla oli parantava vaikutus.

– Sekin on suomalaisen luonnon rikkaus, että meillä on näitä lähteitä. Onneksi oli jääkausi, ilman sitä meidän luonto ja pinnanmuodot olisivat erilaiset. Suomessa on niin paljon lähteitä, että suomalaisten voi ajatella olevan Jumalan lapsia, tai Isaskarin poikia, kuten Mannerheim sanoi suomalaisille sotilailleen.

Sielunmaisema on kuusikossa

Markku Mäkinen sanoo, että hänen sielunmaisema on oikein vanha kuusikko, sellainen vanha kuusimetsä, missä on myös runsaasti rojahtaneita puita, liekoja.

– Minä koen syntyneeni ikikuusikkoon. Kuusikosta saan energiaa eniten ja siellä on niin pinnalla se energia. Kun menen vanhaan kuusikkoon, niin ammennan sieltä heti elinvoimaa. Mutta en yhtään väheksy myöskään avotunturia. Tämä on ihan erilainen elementti ja täällä ollaan hyvin paljaasti näkysällä.

– Minun syvin kotini on kuitenkin ikikuusikon sydämessä ja Lapissa hakeudun monesti Savukosken kuusikoihin. Yksi lempikuusikoistani löytyy muuten Inarista, tuolta Kutturantien varrelta Köysivaarasta. Köysivaarassa on upeaa kuusikkoa, jossa on lajistollisesti uskomaton määrä kääpälajeja. Ja se on hyvin maaginen paikka, koska ollaan vanhojen kulta-alueiden vierellä. Siellä tuntee ne kaikki vanhat ihmisten unelmat siinä ympärillä.

– Tällä reissulla en ennätä Sokostille asti. Sokosti on minulle yksi voimapaikka sekin, mutta nyt sitä saa ihailla vain kaukaa, onneksi Sokostin profiili näkyy Rautulammen kulkijoille. Pitää vielä paluumatkallakin muistaa kääntyä ja katsella taakse jäävää Sokostia. Aina pitäisi muutenkin katsoa sitä taakse jäävää maisemaa. Sehän on kuin elämän virta. Katson takana päin olevia tapahtumia ja edessä olevastahan en kunnolla vielä tiedä.

Mäkinen sanoi nauttineensa nyt täysin palkein tunturimaastosta.

– Haluan sulautua kuusikkoon, mutta en minä ihan kokonaan halua kadota ja oikeastaan kaipaankin ihmisiä. Avotunturi tekee välillä hyvää ja etenkin nyt, kun minulla on omassa elämässäni menossa yksi olennainen elämänmuutos. Tällaisessa tilanteessa on hyväkin kulkea välillä ihan erilaisessa ympäristössä.

Luonto on käännekohdassa

Elokuun lopulla Rautulammen maisemissa oli jo pieni häivähdys ruskaa.

– Luonto alkaa olla pian käännekohdassa. Nukuin tällä kertaa kämpässä, mutta jos olisin nukkunut teltassa, niin maassa olisi jo tuntenut suojaavan energian. Etelän kuusikoissa sen varsinkin tuntee loppusyksyllä, että maassa on voimakas sisäänsä sulkeva, suojaava energia.

– Syksyllä kun pistää teltan pystyyn ja nukkuu siellä, niin saa tuntea rauhoittavan syksyn maahisenergian. Keväällä energia on ihan toisenlainen ja se välittyy vahvasti ulospäin.

Markku sanoo monesti nauttivansa yön sinisestä hetkestä ja illan hämärtymisestä. Hän on saattanut valita leiripaikkansa vanhojen juurakoiden ja maahan rojahtaneiden liekopuiden keskeltä, koska juuri sellaisissa paikoissa henkihahmot mielellään ilmaisevat itsensä.

– Pimeässä ajatus hiipii oman elämän asioihin ja tulee miettineeksi kaikkea mitä on vuosien saatossa tapahtunut. Pimeydessä voi tapahtua erikoisiakin ilmiöitä, mutta olen aina silloinkin kokenut metsän turvalliseksi paikaksi.

Rautulammen kämpällä Markku ihmetteli iltamyöhällä ikkunasta näkyviä valonvälähdyksiä.

– Aivan kuin joku olisi ylhäällä tunturin rinteessä väläyttänyt silloin tällöin taskulamppua. Ajattelin ensin, että joku pystyttää siellä telttaa, mutta miksi ihmeessä joku olisi sinne ylhäälle polun varteen teltan pystyttänyt. Kastematojakaan kukaan tuskin tunturin rinteestä hakee. Ehkä siellä Rautulammen haltija ilmaisi itsensä. Toisaalta aamulla kun katselin kännykkäni viestejä, niin siellä naisystäväni viestitti etelästä, että hän oli tanssinut yöllä, ja se tapahtui juuri niihin aikoihin, kun tuo valo välähteli tunturissa, kertoo Markku Mäkinen rauhallisesti edellisillan kokemuksiaan.

Puita kannattaa halata

Markku Mäkisen otsa kurtistuu aina, kun hän kuulee vähättelevän sanonnan, ”tässä tarvitaan miestä eikä marjanpoimijaa”. Hän kun itse sattuu olevan erityisesti puolukan innokas poimija ja sokeroimaton puolukkasurvos antaa hänelle voimia pitkin vuotta. Sanonta tympäisee häntä vähän siksikin, että Markku sattuu olemaan voimamiehen sorttia - hän oli nuorempana hyvinkin kovatasoinen kaveri voimannostajana.

Markku sanoo, että hänen miehisyys ei katoa siitä, että hän saattaa halata metsäretkillään puitakin, jos siltä tuntuu.

– Puustahan tulee valtavasti energiaa. Tiede pystyy mittaamaan puun sähkömagneettisen kentän, mutta energioistahan tiede ei puhu. Puu on valtavan iso organismi. Siinä on jotakin samaa kuin ihmisessä, mutta puu on harmonisempi ja pystyy pysymään paikoillaan. Ihminen ei pysty kököttämään satoja vuosia paikoillaan, ei ainakaan nykyihminen.

– Puussahan on myös erilaisia tuoksuvia aineita ja niillä on suuri vaikutus ihmisen tunnemaailmaan. Eri puulajit sopivat erilaisiin tunnetiloihin. Haapa havisee ja värisee. Kun kuuntelee haavan rungosta sen ääntä, niin se on todella rauhoittavaa.

– Ennen vanhaan keuhkotautiparantoloita pystytettiin mäntymetsien keskelle. Jo silloin osattiin huomioida näitä asioita.

Markku naurahtaa, että eihän puita aina ole pakko halata, vaan niitä voi myös koskettaa. Jos ihminen eksyy metsään, niin hän voi hetken miettiä sijaintipaikkaansa nojaamalla puuta vasten ja laittamalla käden puuta vasten.

– Moni ihminenhän laittaa ihan vaistomaisestkin kämmenensä joskus puun kylkeen ja miettii asioita. Ei hän sattumalta sitä kättään siihen laita, hän huomauttaa.

Metsänpeitto - avain suureen luontoon

Rautulammen reissulla Markku Mäkinen ei kokenut varsinaista metsänpeittoa, mutta hän oli silti hyvillä mielin ja koki saaneensa tunturiretkeltään uutta virtaa itselleen.

– Olen kiitollinen siitä, että olen päässyt aika montakin kertaa metsänpeittoon. Nykyihminen ei oikein tiedä mistä edes puhutaan, kun puhutaan metsänpeitosta. Metsänpeitolle on tyypillistä se, että ei ihan tarkasti tiedä, missä pisteessä maastossa on ja jotkut asiat alkavat näyttää erilaisille.

– Se on juuri tyypillistä metsänpeitolle, että siinä on jotakin poikkeavaa normaalitilasta. Silloin ihminen on päässyt syvälle suureen luontoon ja hän saa nähdä luonnossa energeettisesti erilaisen ympäristön. Hän on voinut kulkea aikaikkunasta ja näkee metsänpeitossa asioita, mitä ei arkitodellisuudessa pääse kokemaan.

– Metsänpeittohan voi olla selityksenä sillekin, että eksynyt ihminen löydetään joskus aivan täysin eri alueelta kuin missä hänen on luultu kulkevan ja missä hänen olisi pitänyt olla.

Markku tuumailee, että hän ei ole tainnut vielä kokea syvintä metsänpeiton tasoa.

– Se syvin tasohan on se, että sinä sulaudut ympäristöön niin täydellisesti, että jos joku kulkee ihan sinun ohitse, niin hän ei havaitse sinua. Minulle metsänpeitto on energisoiva ja hyvä kokemus. Ihmettelenkin sitä, että suomalaisessa vanhassa kansanperinteessä pelotellaan metsänpeitolla.

– Ennen vanhaan sanottiin, että se joka oli joutunut metsänpeittoon, oli saanut metsänenän. Metsänenän omaava ihminen kaipasi aina takaisin metsään. Minä oikein toivon ja uskonkin, että minulle on annettu tällainen metsänenä.

Markku vähän hymähtelee sille, että nykyaikana on muodissa monenlainen uushenkisyys. Kaupunkien jumppasaleissa aistitaan kaikenlaista, mutta hän arvelee, että syvemmät aistikokemukset ihmistä odottaisivat, jos hän menisi lähimpään metsään kävelemään.

– Ihanaa on olla täällä Rautulammella ja kävellä pieni kävelylenkki aamulla polulla, joka vie kohti Lankojärveä. Syksyinen aamuhan on hyvin energisoiva. Tuolla polun varrella on aika paljon maapuita ja suuria kääpäkasvustoja eli siellä on energiaa. Se on vähän sellainen haltijapaikka sekin. Sammalikkoakin siellä jonkin verran on, eli se olisi etenkin vesisateella suoranainen satumetsä.

– Tällä kertaa ei tosin satanut vettä, vaan lämmin syysaurinko paisteli matalalta täydeltä terältä. Vaikka eihän rajukaan vesisade välttämättä paha ole. Aineellisella tasolla vesisade saattaa tympäistä, mutta syvempi metsän taso ei ole riippuvainen lähtötilanteesta. Siellä syvemmällä ajattomuudessa on toisenlainen tunnelma.

– Rautulampi on miellyttävä paikka ja kaikki ihmiset, jotka tänne asti tulevat, ovat hyviä ihmisiä. Näkeehän sen jo poluiltakin, ei yhtään roskaa eikä paperinpalaa koko Rautulammen ympäristössä.

– Metsään ja tunturiin kannattaa aina lähteä vaeltamaan. Joka kerta kokemus on erilainen. Aina voi tulla uusia ajatuksia ja poislähtiessä löytää jotain sellaista hyvää mitä ei osannut odottaa, vakuuttaa Markku Mäkinen.

Pentti Linkola arvosti Lapin luontoa, mutta hänenkin sielunmaisemansa oli etelän metsissä, koska hän halusi nähdä lajien runsautta. Hän taisi jossakin sanoa vähän provosoivasti, että Lappi on kuoleman valtakunta. Mutta hän tarkoitti juuri sitä, että Lappi on lajien kannalta paljon karumpaa kuin Etelä-Suomi, vaikka kaunistahan täällä toki on.