Ihmiset 

Inkeri Syrjäselle työ Kultamuseon johtajana ei koskaan ollut pelkkä ammatti, vaan elämänmittainen intohimo

Inkeri Syrjänen on potenut kultakuumetta vain yhden kullankaivun täyteisen yön ajan. Kultakulttuuri sen sijaan on kiehtonut ja pitänyt häntä otteessaan jo vuosikymmeniä.

Se oli vain sentin mittainen ja gramman painoinen, mutta silti se riitti sytyttämään kultakuumeen palon kolmikymppisen Inkeri Syrjäsen rinnassa.

– Ajattelin, että löysin hipun tästä, joten nyt minä vain kaivan ja löydän lisää. Kaivoin koko yön, mutta en löytänyt enää mitään. Kultakuume loppui sitten siihen, hän muistelee melkein 50 vuoden takaisia tapahtumia.

Vaikka kullanhuuhdonta sai tuon yön jälkeen jäädä, työ kullankaivukulttuurin säilyttämiseksi oli hädin tuskin vasta päässyt alkuun. Elettiin vuotta 1976, ja Syrjänen oli juuri luopunut ruotsin opettajan virastaan kunnallisessa kokeilukeskikoulussa Sodankylässä ja muuttanut puolisonsa Kauko Launosen kanssa Tankavaaraan.

Lapin Kullankaivajain liitto oli perustanut Kultamuseon kolme vuotta aikaisemmin ja Syrjänen oli nimitetty museonhoitajaksi. Ensimmäiset vuodet hän teki töitä vapaa-ajallaan ja loma-aikoina opettajan virkansa ohessa.

Alkuun kaikki työt tapahtuivat pääasiassa talkoovoimin, koska vasta perustetulla museolla ei juurikaan ollut säännöllisiä tuloja. Syrjäsen luotsaaman Kultamuseon kulta-aika oli vasta tuloillaan.

Uteliaisuus koituu kohtaloksi

Ennen Sodankylään muuttoaan Inkeri Syrjäsen tiedot Lapin kullankaivusta rajoittuivat pääasiassa siihen, mitä kansakoulussa oli aiheesta opetettu. Hänen puolisonsa tiesi piirun verran enemmän.

– Tiesin, että Lemmenjoella oli kultaa. Kauko taas oli jo aikaisemmin ollut Lapin kulkija ja ollut Ivalojoella Kultalan Kruunun Stationin 100-vuotisjuhlissa vuonna 1968, missä hän oli tavannut paljon kullankaivajia.

Tankavaarassa he lähtivät käymään puhtaasta uteliaisuudesta melkein heti Sodankylään muutettuaan. Retki oli kohtalokas.

– Siellä oli silloin Nipa Raumalan ja Yrjö Korhosen kultahuuhtomo, jota lähdimme katsomaan. Heidän lisäkseen Tankavaarassa kävi paljon muitakin kullankaivajatyyppejä, jotka kaikki olivat omalla tavallaan erikoisia persoonia. Minua ja Kaukoa kiehtoivat heidän tarinansa ja elämäntapansa, ja se oli se heidän työstään huokunut henki, ei kulta, mikä meihinkin tarttui, Syrjänen kuvailee.

Tankavaaran ympäristössä liikkuessaan hän pani merkille paljon kullankaivussa käytettyä välineistöä, jota lojui maassa hylättynä. Oli vaskooleja, rännejä sekä rännien pohjalla olleita rihloja, joiden tarkoitus oli ottaa kiinni kultahiput. Kansatieteen sivuaineopinnot suorittanutta Syrjästä kiehtoivat kullankaivuhistoriasta kertovat esineet.

Sysäys Kultamuseon perustamiseen tuli silti ulkopuolelta.

– Riipan Heikki sanoi, että tuosta pitäisi varmaan jonkun tehdä museo, ja jos ette Kauko ja sinä, niin kuka sitten.

Kun sanat oli kerran lausuttu ääneen, ajatus museon perustamisesta tuntui heti niin itsestään selvältä asialta, että sitä ei tarvinnut sen kauemmin miettiä. Elettiin 70-luvun alkua ja ensimmäiset pari vuotta kului siihen, että esineistöä kerättiin talteen, samoin kuin valokuvia, joita talvikuukausina sitten luetteloitiin ja lajiteltiin.

Käänteentekevä vuosi

Ensimmäiset omat näyttelytilat Kultamuseo sai vuonna 1975 vanhasta Mutterikämpästä. Kolme vuotta myöhemmin siirryttiin isompiin tiloihin Härkäselkä-nimiseen rakennukseen ja nykyiseen museorakennukseen muutettiin vuonna 1984.

Isommille näyttelytiloille alkoikin olla jo tarvetta, sillä viimeistään vuosi 1977 piirsi Tankavaaran lähtemättömästi maailmankartalle. Kultakylässä järjestettiin tuolloin ensimmäiset Suomessa pidetyt kullanhuuhdonnan MM-kilpailut, joiden yhteydessä presidentti Kekkonen vieraili Tankavaarassa.

– Se toi meille lisää PR-arvoa ja kuntakin lähti tukemaan meitä, Syrjänen muistelee.

80-luvulle tultaessa Kultamuseo oli hyvässä nosteessa ja parhaimpina päivinä siellä saattoi vierailla kahdeksan linja-autolastillista saksalaisturisteja. Kesäkuukaudet alkoivat olla jo niin vilkkaita kävijämääriltään, että kesälomat voitiin pitää vasta lokakuussa, kun viimeisetkin ruskaturistit oli saateltu kotimatkalle.

Silloin Syrjänen ja Launonen pakkasivat Volkswagen-pakettiautoonsa filmi- ja diaprojektorit ja suuntasivat Keski-Eurooppaan.

– Matkailun edistämiskeskuksen toimipisteitä oli monessa maassa ja järjestimme niissä lehdistötilaisuuksia. Se toi meille paljon kävijöitä 80-luvulla sekä tietysti myös paljon tärkeitä kontakteja.

Tänä vuonna maailman ainoa kansainvälinen Kultamuseo juhlii jo viisikymppisiään. Inkeri Syrjänen työskenteli museonjohtajana 35 vuoden ajan aina vuoteen 2008 asti, jolloin hän jäi eläkkeelle.

Viime vuoteen asti hän on ollut yhdessä puolisonsa kanssa mukana museon taustalla vaikuttavan Kultamuseosäätiön toiminnassa, mutta nyt on tullut aika ojentaa vaskooli eteenpäin seuraavalle sukupolvelle.