Paikallisuutiset

Inarijärven rantoja, ikuista routaa, tunturiteitä ja Pykeija - Kukkolan bussien Jäämeren kierros pitää pintansa vuodesta toiseen

– Olin neljätoista vuotta sitten tällä samalla Jäämeren kierroksella. Jäi mieleeni ihana opas, Lissu, joka tiesi kaiken ja kertoi elävästi kaikista kylistä ja maisemista, mitä matkan aikana näkyi. Muistan siltä reissulta, että Lissu kertoili myös maahisjuttuja, ja porukka kuunteli hiirenhiljaa. Saapa nähdä, puhuuko Lissu tällä reissulla maahisista ja muista Lapin mystisistä asioista. Onhan tämmöinen matkaaminen ihan mahtava elämys. Saa istua yhden päivän bussissa, olla kuin nojatuolimatkalla, kuunnella ihanaa opasta ja hypätä muutaman kerran sopivasti pois matkan aikana syömään ja kahvittelemaan, kertoi tänä syksynä Kukkolan bussien Jäämeren kierrokselle osallistunut Kaija Tuononen.

Kukkolan bussien Jäämeren kierrokset vievät matkailijat elämysmatkalle Pohjois-Lappiin ja Jäämeren rannoille aina Pykeijaa myöten ruska-aikana ja kevättalvisin. Oppaana oli tänäkin syksynä tuttuun tapaan Lissu Fabritius, joka tuntee kierroksen maisemat kuin omat taskunsa.

Matkalaiset kuuntelivat tarkoin, kun Lissu kertoi retken aikana seudun historiasta ja nykypäivästä - huumoriakaan ei pitkän linjan matkaopas unohtanut - ja saivatpa matkalaiset kuulla vähän myös niitä Lapin "yöpuolen" tarinoita, joiden maailmaan Lissu omakohtaisesti perehtyi jo nuorena tunturioppaana Käsivarren maisemissa.

Suurin osa kierroksen osanottajista hyppää kyytiin Saariselällä. Muutama matkalainen tulee autoon Ivalosta. Pari penkkiriviä jää tyhjäksi ja matkan aikana liikennöitsijä Tapani Kukkola kertoo, että toki nekin olisi myydyksi saanut, mutta mukavampi näin, että ei auto ole kuin täyteen ammuttu. Kokenut liikennöitsijä tietää, että väljyyttääkin pitää autoon vähän jättää.

Tapani ajelee autoa ja Lissu iskee tarinaa. Ukonjärven maisemissa hän kertoo, että oikealla on Ukonjärvi, joka on oikeastaan osa Inarijärveä, ison Inarin yksi lahti.

Lissu kertoilee inarilaisten kotitarvekalastuksesta, jota harjoitetaan vuoden ympäri. Myös haukea osataan nykyisin arvostaa Inarissa ruokakalana ja Lissu vakuuttaa, että haukifile on erittäin hyvä. Jos hauki on vieläpä kalastettu järvestä, jossa asuu järvikatkaa, niin on hauen liha vaaleanpunainen.

Taakse jää Karhunpesäkivi, jonka historian Lissu selostaa. Kun lähestytään Tuulispään tienhaaraa, kertoo Lissu Tuulimiehestä, saamelaisten muinaisesta jumalasta. Tuulimies eli Tuulenhaltija asui korkeilla tuntureilla ja kivikoissa. Noitarummussa Tuulimiehen kuvio oli piirretty rummun keskialueelle, mikä kertoo siitä, että saamelaisten tarve tuntea ja tietää säät oli tärkeä. Joskus Tuulenhaltijalta pyydettiin sopivaa tuulta jopa auttamaan arkisissa askareissa; jos tuuli puhalsi jatkuvasti samaan suuntaan, niin siitä oli apua porolauman siirtämisessä haluttuun paikkaan.

Lemmenkiveä ei räjäytetty

Vihreä bussi huristelee läpi Inarin Kirkonkylän. Hetken päästä lähestyy Lemmenkivi, suuri siirtolohkare Nelostien laidassa. Joku on taas laittanut ohuen kepin kiven pönkäksi, ettei se vyöry tielle. Oppaamme kertoo, että joskus TVL halusi räjäyttää kiven kappaleiksi, mutta silloin Inarissa syntyi kauhea äläkkä. Jokainen kirjoitti nimensä listaan, että meidän Lemmenkiveämme ei saa viedä mihinkään.

– Kiven äärellä ovat nuoret parin käyneet kävelemässä ja on kai jokunen inarilainen saanut myös alkunsa kiven luona, joten siitä nimi Lemmenkivi.

Lissu kertoo, että kivi on tärkeä myös hänelle. Kun hän tuli aikoinaan nuorena eräoppaana Inariin, niin hän yöpyi Kultahovissa. Lissu kysäisi hotellin johtajalta, että minne tässä voisi tehdä pienen kävelylenkin. Johtajatar sanoi, että käy kääntymässä vaikka Lemmenkivellä.

– Niinpä minä tein kävelylenkin Lemmenkivellä. Ei täällä silloin mennyt voimajohtoja, eikä sähkölinjoja, maisema oli toisenlainen. Oli vain kivi kauniisti täällä metsässä tien laidassa. Kiven takana kasvoi silloin kaunis vaaleanpunainen vanamoniitty.

Hiekkadyynien halki

Kun Jäämeren kierros lähestyy Partakkoa, palaa Lissu-opas 10 000 vuoden taakse, jolloin mannerjää näillä main suli.

– Se jätti jälkeensä suuret määrät hiekkaa. Silloinhan ei ollut mitään kasvustoa vielä, vaan tuulet puhalsi ja kuljettivat mukanaan sitä hiekkaa, josta muodostui hiekkadyynejä. Tämä tie leikkaa niitä dyynejä ja dyynien leikkauksista näette, että meillä ei ole täällä pohjoisessa muuta kuin hiekkaa, soraa ja kiviä. Dyynien päällä on hyvin ohut kerros maata, mutta ei siinä kasva kuin varpukasveja ja sammalta.

Hän kertoo, että jos täällä haluaa puutarhaa pitää, niin multa pitää ostaa säkeissä. Hiekka tekee sen, että jos ei laita maahan pohjakangasta, niin hiekka syö mullan armotta pois.

– Nykyään on kyllä muotia viljellä hiekassa, mutta ei ole minulta onnistunut, siinä on omat niksinsä, sanoo multasormenakin tunnettu Lissu.

Ruskaretkeläiset katselevat Sevetintiellä tarkoin Inarijärvelle päin. Järvi vilahtaa siellä täällä. Lissu tuumailee, että ehkä maisemaraivaus olisi vähän paikallaan, jotta järven näkisi pidemmältä matkalta.

Metsä oli kolttamiehen virike

Lissu Fabritiuksen juttu jatkuu ja hän kertoo kolttasaamelaisten historiasta ja Sevettijärven entisestä elämästä ja nykypäivästäkin. Kun ajellaan yhden tien laidan järven ohi, hän muistelee lahden takana asunutta kolttamiestä. Mies asusteli mökissään tyytyväisenä, eikä hänellä ollut radiota, ei puhelinta, eikä liioin sähköäkään, mutta hän väitti viihtyvänsä kodissaan erittäin hyvin.

– Aikanaan ajoin matkailijoita Kirkkoniemeen ja pysähdyttiin tässä rannassa ottamaan kuvia ja toiset halusi ottaa vettä juomapulloihinsa. Selitin heille, että kaikki vesi on täällä kirkasta ja juomakelpoista. Silloin se mies souti yli lahden ja tuli juttelemaan meidän kanssa. Jotkut ihmettelivät, että miten sinä voit viihtyä täällä, kun ei ole mukavuuksia, eikä virikkeitä. Mies ihmetteli, että kuinka hän ei täällä viihtyisi, kun hänellähän on metsä ympärillä.

– Mies selitti, että metsähän on täynnä elämää ja siellä hänellä on riista, sienet ja marjat, eihän hänellä ole mitään hätää. Jos hän tarvitsi jotakin erityistä, niin hän hiihti tai souti tien laitaan, hyppäsi linja-autoon ja matkusti Sevettijärvelle. Mutta kun hän vanheni, niin aikanaan hänen oli lähdettävä mökistään palveluiden luokse.

Lissu tuumailee, että tämän perän ihmiset ovat eläneet metsän keskellä koko elämänsä. Heille on vaikeaa muuttaa taajamiin ja vanhainkotiin. Kun voimat ehtyvät ja koittaa aika lähteä kodista palvelujen piiriin, niin Ivalon vanhainkoti on yleensä ollut se, minne Sevetin vanhukset ovat joutuneet.

Sellaisia kolttamökkejä, jotka olisivat vielä alkuperäisissä asuissaan, ja joissa vielä elettäisiin, ei enää paljoa ole.

– Nyt tosin ohitamme yhden vanhan kolttatilan, jossa asuu kaksi kolttasaamelaista vanhaapoikaa keskenään. He ovat pitäneet hyvää huolta pienestä rakennuksesta. Mutta yleensä kolttamökkejä on vuosien varrella laajennettu, tai sitten niiden käyttötarkoitus on muuttunut, niistä on tehtyä varastoja ja vaikka mitä, joten vähässä ovat ne aivan alkuperäiset koltta-asumukset.

Kun ohitamme Sevettijärven koulun, niin Lissu sanoo, että Sevettijärven hiekkaranta olisi mahtava paikka ottaa aurinkoa kesällä. Hän lisää, että turisteilla vain tahtoo tässä kohtaa olla aina kiire jompaan kumpaan suuntaan, harva jää Sevettijärvelle pitemmäksi aikaa.

Vätsärin erämaa lähti nousuun

Tapani Kukkola ajaa bussin Porotila Sanilan pihaan. Porotilalla meitä odottaa kahvipöytä porovoileipineen. Paikan emäntä Toini Sanila vastaanottaa vieraat ja kehottaa pöytään.

– Nämä Tapanin ruskaretkeläiset ovat tuttuja vieraita, he ovat käyneet meillä niin pitkään kun näitä retkiä on järjestetty. Nyt ruskaretkiryhmiä on aika mukavasti liikkeellä. Äsken juuri lähti iso kahviryhmä ja parin tunnin päästä tulee seuraava. Tien päällä seilaa nyt aika kovasti ruskabusseja, kiittelee Toini.

Hän lisää, että kun ruska katoaa, niin sitten hiljenee ihan hetkeksi, kunnes taas väkeä on luvassa.

– Amerikkalaisia tulee lokakuun loppupuolella. Tai kyllähän sitä elämää ja kulkijaa olisi vuoden ympäri, mutta talvisydän me pidetään kiinni, niin saadaan vähän levätä.

Toini harmittelee sitä, että matkailu- ja palvelualalla on nyt pula työväestä.

– Minä olen aina maksanut kunnolla työntekijöille, se on ollut ihan kunnia-asia, mutta nyt sen näkee, että alalla kohdeltiin väkeä myös huonosti ja se kostautuu työvoimapulana.

Porotila Sanilassakin on nähty, kuinka Vätsärin erämaa on lähtenyt uuteen nousuun. Tästä saa kiittää paljolti Kairacross-tapahtumaa.

– Kolmisen vuotta sittenhän tämä Kairacross käynnistyi ja sehän vetää kovasti väkeä, aivan ummikko-ensikertalaisetkin innostuvat sinne lähtemään. Järjestäjät pistävät kuvamateriaalia maailmalle, joten tapahtuma on tunnettu. Retkeily on virinnyt uuteen kukoistukseen ja paljon näyttää olevan tuollaista 30-40-vuotiasta porukkaa, jotka ovat löytäneet retkeilyn ja heillä on äärimmäisen hyvät varusteet. Väkeä menee Vätsäriin ja paljon sitä näyttää menevän myös Kaldoaiviin.

Toini Sanila sanoo, että olihan se Metsähallitukselta takavuosina virhearvio purkaa pois Saamenpolun taukotuvat ja rakenteet.

– Olihan se hullua, kun niitä kävijöitä olisi vaikka kuinka paljon. Metsähallitus vain yhtäkkiä satsasi isoimpiin kohteisiin, kuten UK-puistoon. Se oli virhearvio, nyt pitäisi Saamenpolku ja Inarinpolku palauttaa ehdottomasti takaisin entiseen arvoonsa, eikä antaa olla niiden oman onnensa nojassa. Metsähallitus ei silloin kuunnellut meitä tippaakaan, vaikka täällä pari yrittäjää ilmoitti, että he voivat huoltaa Saamenpolkua, jos se siitä on kiinni.

Porotilalle tullaan vieraiksi

– Nämä meidän asiakkaat ovat paremminkin vieraita. Se on meidän motto, että avaamme ikäänkuin kotimme vieraille ja paikat on siistit ja ruoka hyvää. Jos on aikaa, niin tuleehan sitä juteltuakin heidän kanssaan. Joskus saattaa mennä tuntikausiakin, jos innostutaan juttelemaan.

Sevettijärven tulevaisuuteen Toini suhtautuu yrittäjänä sekä entisenä kunnallispoliitikkona luottavaisesti.

– Koululla on ennätysmäärä oppilaita, pitkästi yli 20. Nuoria perheitä on muuttanut kylään ja he rakentavat.

Toini uskoo, että Inarin kunnan tulevaisuus on hyvä. Matkailu on kunnan kova työllistäjä ja sitä pitää vain osata viisaasti kehittää.

– Inari on se kohde, mihin maailmalta yhä enemmän tullaan. Inarin arvo vain kasvaa, mutta pitää olla viisautta, ettei ihan joka niemeen ja notkoon rakenneta hotellia. Tämähän on juuri se seikka mikä kuntalaisia puhuttaa, että mihin se rakentamisen raja vedetään. Toivottavasti nyt löydettäisiin hyvä kunnanjohtaja. Se oli harmi, että Toni K. Laine lähti, hän oli ammattilainen kuntaa johtamaan ja ihmisenäkin hyvin mukava, kertoo Toini.

Kun Toini haluaa hieman hengähtää yrittäjän työstään, niin hän saattaa suunnata auton kohti Kirkkoniemen kaupunkia.

– Siellähän me useinkin käydään ostoksilla ja syömässä. Eikä aina viitsi syödä ommoo ruokoo, niin lähdetään Kirkkoniemeen. Kirkkoniemessä on muuten nyt aika edulliset vaatteet. Sitähän aikanaan sanottiin, että kirkkoniemeläiset ovat vuoden tai kaksi edellä jo muodista, varsinkin verrattuna Ivaloon. Ja jos joku inarilainen ei tiedä, niin Kirkkoniemestä muuten löytyy iso kirpputori, jossa on kaikenlaista hyvää tavaraa.

– Ensi viikolla vien kaikki työntekijät, jotka ovat tässä olleet, Pykeijaan. Syömme kuningasrapua, se on meille poronlihaan tottuneille vaihtelua.

Näätämön raitti kuin Villin Lännen kylä

Matka jatkuu kohti Näätämöä ja valtakunnanrajaa. Lissu muistelee viimeisintä suurta sopulivaellusta. Hän tunsi aikoinaan hyvin legendaarisen sopulitutkijan Asko Kaikusalon. Lissun seinällä on sopulinnahka muistona Askolta.

Walt Disneyn lavastetuista luontofilmeistä saa sen kuvan, että sopulit ovat aina valtavassa laumassa vaeltamassa pitkin maita ja mantuja, mutta eihän näin oikeassa elämässä ole. Yleensä sopulit viettävät hyvinkin myyrämäistä ja rauhallista elämää omien heinätuppaidensa äärellä.

Kun ollaan keskellä Näätämön kylänraittia, niin kännykkäkamerat nousevat ja väki filmailee eksoottiselta näyttävää rajakylää. Joku takapenkiltä sanoo, että tämähän on kuin Villin Lännen kylä, maasto kuin preeriaa ja matalia rakennuksia tien molemmin puolin.

– Näätämö on vilkas rajakauppakylä norjalaisten ansiosta. Nyt ohitamme Näätämön monipuolisen rakennustarvikeliikkeen ennen valtakunnan rajaa, kertoo Lissu Fabritius.

Matkalla Neideniin ihastelemme valtavia suojeltuja soita. Samaa suurta jänkää saamme ihailla auton ikkunasta vielä monta ennen kuin käännymme Pykeijan tielle.

Lissu sanoo, että nämä suot ovat aikoinaan olleet kuuluisia palsasoita, mutta vuosien saatossa palsat ovat ruvenneet sulamaan ja tämäkin jänkä on aika lailla erinäköinen kuin kymmeniä vuosia sitten.

– Moni palsa on sulanut. Kun palsa sulaa täysin, niin jäljelle jää vetinen kuoppa. Se painava jää on aikanaan sen kuopan siihen tehnyt.

Bussi kääntyy Kirkkoniementieltä Neidenin sillalle ja ajelemme tunturimaisemissa. Lissu kertoo kveenien historiasta. Hän sanoo, että nyt ajellaan entistä merenpohjaa. Vasemmalla näkyvät kalliot ovat muinaisia rantakallioita. Havupuita ei näy missään. Nyt ollaan rannikkoalueella, jossa havupuu ei luontaisesti menesty. Toki ihmisten talojen ja tunturimökkien pihoille niitä on istutettu.

Ohitamme Reisivuonon, tuon inarilaisten ikimuistoisen kauppapaikan. Inarilaisilla oli sanontakin; Kaikki tiet vievät Reisivuonoon. Lissu sanoo, että Reisivuonossa on nyt parisenkymmentä vakituista asukasta. Kauppaa ei Reisivuonosta enää löydy.

Venäläiset toivat puita

Pykeijan tie kiemurtelee pitkin mutkaista ja kallioista merenrannikkoa. Merellä lyövät monimetriset valkoiset vaahtopäät. Lissu kiittelee, että onneksi olemme mukavasti lämpöisessä autossa - merellä ei olisi juuri nyt kovinkaan rattoisaa. Hän kertoo Pykeijan historiasta. Kylä tehtiin aikoinaan täysin suomalaisvoimin. Sitkeät ja monitaitoiset suomalaiset vaelsivat Pykeijaan ja toivat tullessaan veneenrakennustaidot ja maanviljelyksen. Kalanperkeet, roskakalat ja lehmänlanta antoivat höystöä viljelysmaille.

Kun Pykeijan ja miksei monen muunkin Ruijan rannikon kylän historiasta puhutaan, niin unohtaa ei sovi venäläisiäkään. Eihän Pykeijassa kasvanut rakennuspuita, mutta niitä saatiin venäläisiltä. He vaihtoivat puuta kalaan ja heiltä saatiin myös ruokatavaraa. Ja Pykeijasta katsoen ei Muurmannin ranta ole kaukana. Uudisasukas, "Piippolan faari" rakensi talonsa Pykeijaan, mutta pian Piippolan isäntä ja emäntäkin arvelivat, että ehkä Muurmanskin rannikolla olisi viihtyisämpää. He pakkasivat tavaransa ja purjehtivat Muurmannille.

Pian olemme Pykeijan kylässä. Tapani parkkeeraa auton ja lähdemme kylän Bistroon, jossa Trond Høiberget, entinen Pykeijan koulun rehtori, nykyinen monitoimimies, odottaa meitä kuningasrapuvoileipien ja tuoreitten vohveleitten kanssa. Lissu ja Tapani odottavat auton vieressä, että kaikki lähtevät oikeaan suuntaan ja kävelevät sitten joukon perässä.

– Minä aina mietin sitä, kuinka ne ensimmäiset suomalaiset olivat urheita, kun he tänne viimein taivalsivat vanhasta kotimaasta. Ei ollut somea, ei mitään. Eivät he ihan tarkkaan edes tienneet, mihin he ovat tulossa. Eivätkä he voineet enää kääntyä takaisin. Kaikki oli myyty ja vanhassa kotitalossa oli jo uudet asukkaat. Oli vain jatkettava taivalta kohti Jäämeren rantaa. Nämä päivämatkailijat ihastuvat aina Pykeijaan, ja ihana ja sievä kylä tämä onkin. Mutta kun talvi tulee ja lumimyrskyt, ja täällä ihmiset elävät omaa arkeaan, se on toinen juttu se, tuumailee Lissu.

Maailman hiljainen nurkka

Bistrossa on pöytä koreana. Bistron isäntä Trond puhuu kohtuullista suomea. Jollakin ruskaretkeläisellä on kysyttävää suomeksi ja kun Trondin suomen kieli loppuu, niin avuksi tulee Lissu-oppaan sujuva svenska. Lissu selittää asian ruotsiksi Trondille ja asia selviää.

Trond Høiberget sanoo, että matkailijaa on ollut kiitettävästi liikkeellä tänä kesänä ja syksynä. Ihmisillä, erityisesti suomalaisilla, näyttää olevan halu matkustella koronan jälkeen, ja se näkyy myös Pykeijassa.

– Pykeija on maailman rauhallisin nurkka. Joku paikallinen saattaa kesällä ajatella, että onpa nyt autoa joka paikassa ja ihmisiä, mutta turistille, joka tulee isosta kaupungista, tämä on silloinkin varmasti rauhallinen ja rentouttava kylä.

Bistron akvaariossa mönkii pari pienikokoista kuningasrapua. Kovin isoja sinne ei auta laittaa, nehän tulisivat akvaarion lasista läpi. Trond naurahtaa, että kuningasrapuja pitää olla esillä, koska kuningasrapuhan on ollut Pykeijan pelastus. Suurin kuningasrapu, mitä Trond on käsissään pidellyt, painoi 11,8 kiloa.

Jäämeren sauna, revontulet, kuningasrapusafarit, ne vetävät turistia Pykeijaan myös talvisin. Loka-marraskuussa Trond sanoo tosin lataavansa akut ja niitä ladataan Puerto Ricossa, jossa heillä on asunto.

– Tämä onkin eka reissu Puerto Ricoon jälkeen koronan. Ulkomaalaisia ryhmiä ei näytä nyt tulevan Pykeijaan Ivalon kautta aivan samalla tavalla kuin ennen. Maailman tilanne siihen on varmaankin syynä, tai ehkä Venäjän tilanne. En tiedä, me emme osaa pelätä Venäjää. Hehän auttoivat meitä sota-aikana ja Venäjä on historiallinen kumppani, tuumailee Trond.

Maahiskentällä on uni huonoa

Kun Bistron herkut on syöty, lähdemme ajelemaan Pykeijan tietä takaisin. Lissu innostuu tarinoimaan vähän Lapin yöpuolen juttuja, ja bussin matkustajat höristelevät korviaan. Hän varoittaa, että mikäli tunturissa tulee vastaan kaunis punatukkainen vihreäsilmäinen nainen, niin parempi on, ettei ala juttusille.

– Älkää ihmeessä vastatko, jos hän jotakin sanoo. Silloin rakastutte, mutta eihän maahisnainen pysty elämään teidän elämäänne maan päällä, ettekä te voi elää hänen kanssaan maanalaista elämää.

Aikanaan oli maanalaista kansaa myös etelässä, mutta kun maailma on rakennettu ja kaivettu johtoja ja putkia täyteen, niin maahiset ovat vetäytyneet aina vain kauemmaksi pohjoiseen. Hän muistelee nuoruutensa seikkailuja Käsivarressa, jossa hän sai tutustua omakohtaisesti miltä tuntuu nukkua maahiskentän päällä. Nukkumisesta ei tule silloin mitään. Vanhoilla Käsivarren poromiehillä oli tästä tieto ja he tiesivät yhden vanhan kämpänkin, jossa he eivät koskaan yöpyneet, koska tiesivät, että ei siellä saa olla rauhassa.

Matka jatkuu ja pian puuttomalla meren rannalla näkyy vanha turvekattoinen talo. Lissu kertoo, että siinä on Isak Saban kotitalo. Täältä maailman äärestä oli kotoisin Isak Saba, joka istui Ruijan työväenpuolueen edustajana Norjan Suurkäräjillä 1900-luvun alussa. Kun saamelaiset juhlissaan ja kokouksissaan Suomessakin laulavat saamelaisten kansallislaulua, niin sanat tähän Saamen suvun lauluun on tehnyt juuri Isak Saba.

Karlebotnissa katselemme vuonon toiselle puolelle. Siellä näkyy valtavan kokoinen koulukompleksi. Matkalaiset ihmettelevät koulun kokoa ja kummastelevat, mistä kaikkialta sinne on oikein oppilaita haalittu aikanaan. Puolittain hylätty koulukompleksi sopisi minkä hyvänsä arktisen kauhuelokuvan kuvauspaikaksi.

– Siellä on vielä jäljellä jokunen luokka, joissa kylän lapset opiskelevat. Norjan armeija on vuokrannut joitakin huoneita oppilaskodista. Tämä on ollut aikanaan suuri kylä, koska tuolla rannalla sijaitsi Ruijan kauppakeskus. Ja olihan tässä kaupunki jo kivikauden aikaan. Arkeologissa kaivauksissa löytyi nimittäin 87 kappaletta tuhansia vuosia vanhoja talon perustuksia.

– Nuo soraharjanteet, mitä näette, niissä on ikuista routaa, ikuista jäätä...

Norjan puolella olemme katselleet koko ajan enemmän tai vähemmän pystyyn kuolleita koivikoita.

– Koko Varangerin niemimaa on täynnä tunturimittarin syömiä kuolleita koivuja. Se on ikävää siinäkin mielessä, että porot söisivät mielellään koivunlehtiä, mutta täällä niitä ei enää ole.

Varangerbotnissa bongaamme liikennemerkin, jossa lukee ensimmäistä kertaa Ivalo. Kaikki ruskaretkeläiset eivät ole päivän aikana oikein mieltäneetkään, kuinka paljon tässä on jo ajettu kilometrejä.

– Ivalo 250 kilometriä, lukee Lissu mikrofoniin.

– Herrajumala, kuuluu ihmettelevä huudahdus auton peräpenkistä.

Pyörällä tunturivaellukselle

Nuorgamin Lomakeskuksessa meitä odottaa lohikeitto ja kahvi. Marjatta Holmberg toivottelee ruskaretkeläiset tervetulleiksi.

– Nämä Tapanin Jäämeren kierrokset on meille tuttuja, onneksi nämä on saatu taas pyörimään. Ruskaturisteja on muutenkin ollut liikkeellä ihan mukavasti. Kun ruska loppuu, niin sitten tulee vielä kotimaisia syyslomalaisia ja pikkuisen revontuliporukoitakin. Marraskuussa hengähdetään vähän ja joulukuun puolivälissä alkaa sitten sesonki ja sitä jatkuukin huhtikuulle asti. Ja kotimaisia pyörämatkailijoita riittää vappuun saakka, Marjatta kertoo.

Lomakeskuksen ovelle pyrähtääkin nuori mies, joka on aika lailla kuran peittämä. Hän huutelee ovelta, että olihan hänellä varaus ja sanoo sitten, että ei kehtaa tulla sisälle, vaan jää putsailemaan kamppeitaan pihalle. Pihalla mies kertoo, että hän lähti viikko sitten pyörän selkään Utsjoelta ja pyöräili tunturierämaan kautta Nuorgamin Lomakeskuksen pihaan. Hän on silminnähden tyytyväinen urakastaan ja kertoo taittaneensa taivalta reilulla läskipyörällä ilman mitään sähköavustusta.

– Yöt olivat viileitä, mutta makuupussi oli hyvä ja ennen kaikkea oli hyvät makuualustat. Kaikki yöt vietin teltassa, kertoo nuorukainen.

Marjatta sanoo, että heiltä löytyy pyöriä joka lähtöön ja on muun muassa sähköavusteisia läskipyöriä ja sähköavusteisia maantiepyöriä.

– MTB-reitti on tosi suosittu ja kaiken kaikkiaan retkeily on nousussa. Utsjoella pitäisi vain nyt panostaa enemmän merkittyihin reitteihin, ettei me hävitä vetovoimaisuudessa Käsivarren kohteille ja rajan takana oleville reiteille. Tuossahan alkaa olla heti Norjan puolella yllättävän hyvät reittivalikoimat.

Marjatta Holmberg esittelee Pieni matkaopas Nuorgamiin-vihkosta, joka syntyi Lomakeskuksessa yhden reippaan kesätyöntekijän kanssa. Kun vihkosta katsoo, niin Nuorgamista löytyy tekemistä vaikka kuinka. Jos pyöräilystä saa tarpeekseen, niin sitten voi lähteä vaikka kanoottiretkelle Tenolle tai Alapulmankijoelle. Geokätköilläkin voi tai voi tehdä vaikka kalastusretken Jäämerelle, jonne ei pitkä matka Nuorgamin Lomakeskuksen pihalta olekaan.

Lohisoppa maistuu ja sen jälkeen pieni ajomatka ja tauko Utsjoen kirkkotuvilla. Tapani ja Lissu katselevat, kuinka väki painelee kirkkotupia kuvaamaan. Joku kyykkii kentällä ja poimii jotakin hartaan näköisenä minigrip-pussiin - olisiko puolukoita? Jonkin ajan päästä porukka palailee autoon kainalossaan ja käsissään vaikka minkälaista kantamusta. Kaikesta päätellen kirkkotupien käsityötupa on tehnyt päivän parhaan tilin!

Marjatan lohikeitto tekee tehtävänsä ja väki hiljenee ja joku vähän torkahtaakin. Kaiken kokenut matkaopas Lissu tarttuu mikrofoniin ja saa porukan hereille Nätti-Jussi -vitseillään. Nätti oli mies, jolle sattui ja tapahtui, ja pelkästään Nätti-Jussin naisissa käymisistä riittää tarinaa ja vitsiä.

Kyytiläiset ovat sen verran kypsässä iässä, että heille voi kertoa vähän ronskimpiakin juttuja Nätin naisseikkailuista. Porukka nauraa hörähtelee ja kuljettaja-Tapani ilmoittaa varmuuden vuoksi mikrofoniin, että hän ei sitten ole näitä vitsejä laatinut...

Viimeinen tauko pidetään Neljän Tuulen Tuvalla. Siellä istahdamme Agle-emännän kattamaan kahvipöytään. Väki ihastelee Neljän Tuulen Tuvan miljöötä, joka tuo mieleen vanhojen kotimaisten elokuvien tukkikämpät.

– Tämä on vähän mystisen oloinenkin paikka. Vähän kuin Twin Peaksissa se vanha puinen hotelli. Kaikki nämä taukopaikatkin, missä ollaan syöty ja juotu, ovat olleet elämyksiä. Jokainen aivan erilainen, mutta omaleimainen ja aito, kiittelee eräs ruskamatkalaisista.

Joku kysäisee Kukkolan Tapanilta, eikö häntä jo väsytä päivän ajaminen.

– Eihän työnteko väsytä, ei varsinkaan, kun siitä tykkää, Tapani naurahtaa.

Neljän Tuulen Tuvan jälkeen ollaan pian Kaamasessa, Lissun rakkaassa kotikylässä.

– Me ei tästä päätieltä nähdä, kuinka vilkas ja eläväinen kylä tämä onkaan. Asukkaat ja mökkiläiset ovat tuolla metsiköissä, pikkuteiden varsilla ja Kaamasjoen varrellakin. Kaamanen on kaikkien niiden ihmisten paratiisi, jotka tykkäävät asua metsän keskellä, kalastella, metsästellä ja marjastella. Kaamanen on myös lintubongareiden unelmapaikka.

Hyvä päivä, upea opas

– Päivä on ollut upea ja Lissu on puolestaan ollut upea opas. Me tulimme viettämään ruskalomaa Saariselälle matkailuautolla. Me tulemme aina Saariselälle ulkoilemaan, patikoimaan, pyöräilemään. On ihan mukavaa vaihtelua käyttää yksi päivä tämmöiseen kierrokseen. On ylellisyyttä istua lämpimässä linja-auton penkissä, katsella maisemia ja kuunnella oppaan tarinaa. Tänään on satanut vähän vettä ja tuullut aika kylmästi, joten hyvä että hyppäsimme bussiin, emmekä lähteneet patikoimaan, kertovat Iitistä kotoisin olevat Jorma ja Anneli Metso.

Myös ystävykset Kaija Tuononen, Tarja Leena Haveri ja Lahja Nukki kiittelevät Jäämeren kierroksen antia.

– Ruskaloma Saariselällä vierähtää aina samalla rutiinilla. Aamiaisen jälkeen tehdään eväät ja sitten lähdetään tunturiin kävelemään. Saariselkä on meille rakas ja tuttu paikka. Se luonto ja tunturit meitä sinne vetää. Tämä bussiretki on ollut aivan mahtava ja Lissu on ihana opas. Jos täällä vain ajelisi henkilöautolla, niin sellainen retki olisi köyhempi. Bussissa saa istua korkealla, näkee maisemia pitkälle ja saa eläytyä näihin maisemiin Lissu-oppaan tarinoiden avulla, he tuumailevat.

Kaija Tuononen naurahtaa, että hän oli 14 vuotta sitten ensimmäisen kerran mukana Jäämeren kierroksella. Lissu oli oppaana jo silloin.

– Lissu on itse elänyt ja kokenut tätä pohjoisen elämää, joten häntä kuunteleekin hyvin tarkoin. Sanoin Tarja Leenalle ja Lahjalle, että ehkä kuulemme myös maahisista, eikä Lissu tuottanut meille pettymystä. Se on harmi, että en tyttöjen kanssa ehtinyt tänä syksynä Pielpajärvelle patikoimaan, mutta toisaalta on hyvä, että on jotakin, mitä odottaa ja suunnitella seuraavalle reissulle, kertoi Kaija Tuononen.

Bussin keula lähestyy Ivaloa. Maisemat on nähty ja Lissun tarinapankki sulkeutuu kohta. Vain iltasatu on vielä kertomatta. Lissu alkaa kertoa satua.

Kuljettaja-Tapani näyttää myhäilevän ja arvaavan, että tämän viimeisen ohjelmanumeron kohdalla ruskaretkeläiset hiljentyvät ja he kuuntelevat hiiskumatta, kun Lissu (85 v.) lukee heille iltasadun.

Jaakko Peltomaa