Kotimaa

Neuvosto-ohjus nosti Inarijärven maailmankartalle 40 vuotta sitten - löydön tehnyt poromies sai palkaksi munkkikahvit Rajan päälliköltä

Ivalon kylä nousi maailmankartalle 40 vuotta sitten tammikuun paukkupakkasissa. Neuvostoliitto oli ampunut sukellusveneestä Jäämereltä ohjuksen, joka harhautui Suomeen ja rysähti jää läpi Inarijärven pohjaan. Ohjus aiheutti kansainvälisen mediasirkuksen ja Ivalon kaupat tekivät ennätystulosta, kun kaikki talvivarusteet viimeistä huopatossua myöten myytiin ulkomaalaisille toimittajille.

Joulukuun lopulla vuonna 1984 Saariselän maastossa oli menossa vihkitilaisuus. Yhtäkkiä Lapin lennoston Drakenit pyyhkäisivät juhlapaikan yli kohti pohjoista.

– Tämä on hieno tilaisuus, kun on ylilentokin järjestetty, vitsaili tilaisuudessa ollut matkailuyrittäjä Teuvo Katajamaa.

Ei Teuvo eikä kukaan muukaan inarilainen vielä joulukuussa tiennyt, ettei kyse ollut mistään tavallisesta ylilennosta, vaan ihan jostain muusta. Hävittäjät olivat menossa Inarijärven ylle ja Inarin kunnan itälaidalle katsomaan, mikä oli se lentävä esine, joka näkyi Kaamasen Ilmavoimien tutka-aseman tutkassa hetkeä aiemmin. Havainto oli yhtäkkiä kadonnut tutkasta Inarijärven paikkeilla.

Suomi ei vielä tiennyt, mitä Inarijärven yllä oli oikein tapahtunut. Norja sen sijaan jo tiesi. Vesisaaressa sijainneen Norjan tiedustelupalvelun salakuunteluasemalla oli kuultu, kuinka Kuolan niemimaalla sijainneen neuvostotukikohdan upseeri ilmoitti omilleen, että yhteys sukellusveneestä laukaistuun ohjukseen oli menetetty.

Ohjus suuntasi Länsi-Saksaan?

Tammikuun alussa 1985 Helsingin Sanomat uutisoi norjalaisten tekemistä tutkahavainnoista. Kaikenlaiset spekulaatiot heräsivät ja muutamat Inarijärven pohjoispuolella asuneet ihmiset kertoivat, että he näkivät ja kuulivat jotain outoa taivaalla joulukuun lopulla. Tai paljon he eivät kyllä ehtineet nähdä mitään kaamosöisellä taivaalla, mutta moneen pirttiin kuului kovaa ääntä: tuntui siltä kuin ukkonen olisi jyrissyt ja loitontunut sitten kauemmaksi.

Virallinen Suomi oli vielä hiljaa, vaikka Yhdysvaltojen sanomalehdetkin alkoivat spekuloida jo kaikenlaista. Yhdysvalloissa epäiltiin jopa, että Neuvostoliitto oli laukaissut Murmanskista ydinohjuksen kohti Länsi-Saksaa, mutta Kreml olisi lopulta tullut katumapäälle ja ehtinyt ampua ohjuksensa alas taivaalta Inarijärven yläpuolella.

Kylmää sotaa 50 asteen pakkasessa

Norjan sotilasviranomaiset tiedottivat 2. tammikuuta, että Neuvostoliiton ohjus oli lentänyt Suomen puolelle. Rajavartiolaitoksen tiedotuslinja oli koko ohjusjupakan ajan hyvin niukka, mutta jo 2. päivän iltana Ilmavoimat ilmoitti, että tutkahavainto lentävästä esineestä oli tehty.

4. tammikuuta Neuvostoliitto ilmoitti, että sotaharjoituksen aikana Barentsinmereltä laukaistu maaliohjus oli toimintahäiriön seurauksena harhautunut Suomen ja Norjan ilmatilaan.

Kansainvälinen media heräsi ja ryhtyi varailemaan lentolippuja Helsinkiin ja sieltä edelleen Ivalon lentokentälle. Lapissa elettiin ennätyspakkasten kourissa - ivalolaiset mittailivat yli 40 asteen pakkasia - talven virallinen pakkasennätys tehtiin tosin Sallan Naruskassa: 50, 4 astetta.

Pariisin De Gaullen lentokentältä lensi samalla lennolla kymmeniä toimittajia Ivaloon. He tulivat melkeinpä kesäasusteissa, nappaskengissä ja kravatit kaulassa. Joillakin toimittajilla oli tietysti talvikamppeita myös tullessaan, mutta hekin joutuivat toteamaan 40 asteen pakkasessa, että ei taida riittää. Niinpä Ivalon kylän kaupat tyhjenivät talvivaatteista.

– Kaikki meni kaupaksi, kelkkahaalarit, karvalakit, kunnon käsineet ja talvikengät. Lomatexin legendaarinen hopeahaalari oli kysytty tuote ja sehän olikin lämmin kuin mikä. Inarijärven ohjustalvena hopeahaalarista tuli maailmankuulu, ja sehän oli juuri se, mitä nimitettiin myös Kaamasen kansallispuvuksi, muisteli Inarilaisen sivuilla aikoinaan Ivalon Asuste-Känsälän kauppias Valto Känsälä.

Toimittaja Pekka Sjögren on muistellut, että kun hän lompsi hopeahaalari yllään Hotelli Ivaloon, niin olisi hotellin työntekijä säikähtänyt kuollakseen, että näinkö paha on tilanne! Hän oli kuvitellut hopeahaalaria jonkinlaiseksi säteilypuvuksi.

Tarina on hauska, vaikkakin herää epäily, että eikö muka ivalolaisen hotellin tarjoilija olisi siihen mennessä vielä hopeahaalaria nähnyt. Eikö edes Jätkän puolen kalja-asiakkaiden yllä?

Sanomalehdet elivät 80-luvulla kulta-aikaansa, joten joku lehtitalo toi etelästä helikopterin Ivalon lentokentälle toimittajiensa käyttöön. Toimittajat oli tarkoitus lennättää yksityisellä kopterilla Inarijärvelle, mutta tulipalopakkanen hyydytti kopterin lentokentän laidalle.

Rakettirautua ja sirpalesoppaa

Ivalon kylän majapaikat, Hotelli Ivalo, Kultahippu, Ivalon Matkakoti, täyttyivät kaikenkarvaisesta mediaväestä. Hotelli Ivalossa laitettiin heti ruokalista uusiksi; lihakeitto muuttui ”sirpalesopaksi” ja paistetusta lohesta tuli ”rakettirautua”.

Huoltoasemien baareissakin ohjuksen mainosarvo tajuttiin ja niinpä munkit paistettiin pötkäleen muotoisiksi ja ne ristittiin ”ohjusmunkeiksi”.

Rajavartioston väki ja Puolustusvoimat etsi ohjusta helikoptereiden ja moottorikelkkojen avulla Inarijärven pohjoisosista. Osa toimittajista tilasi moottorikelkkakyydin ja he köröttelivät reessä istuen kohti etsintäpaikkoja. Moni toimittaja sai elää kuitenkin etsintöjen aikana ihan herroiksi ja matkata Inarijärven halki lämpimän taksin kyydissä.

Elettiin vielä vanhaa hyvää talviaikaa, jolloin Inarijärvelle tuli kantavat jäät alkutalvesta, mutta raskas lumipeite satoi myöhemmin. Ivalon taksit huitelivat pitkin Inarijärven jäätä toimittajat kyydissään. Dieseltakseja ei tietenkään perillä sammuteltu tulipalopakkasten vuoksi, vaan ne nakuttivat koko ajan käynnissä Inarijärven jäätiköllä. Mukana olleet toimittajat muistavat vieläkin etsintöihin osallistuneiden upseerien happamat ilmeet, kun mediaväkeä alkoi nousta sukellusavannon reunalla taksien penkeiltä:

– He olivat tietysti nyreissään, kun huomasivat, ettei edes paukkupakkanen estänyt toimittajia, vaan heitä nousi lämpimistä dieselmersuista kuin jotakin herrasväkeä konsanaan. Se tiedotuspolitiikka ei ollut kovin avointa, siksihän Rajavartiolaitoksen lempinimi oli silloin Salavartiolaitos, muistelee Inarinmaa-lehdestä eläköitynyt toimittaja Usko Luostarinen.

Ohjus-Veijon legenda syntyi

Viranomaisten tekemien kolmen viikon tuloksettomien etsintöjen jälkeen poromies-postinkuljettaja Veijo Saijets oli viemässä moottorikelkalla postia Inarijärven pohjoispuolelle. Tarkoitus oli viedä postia ainakin Paltto Veikolle, legendaariselle Suolisvuonon yksineläjälle ja veneentekijälle.

Kelkkakeli oli hyvä ja Suolisvuonon suulla Veijo päätti hieman oikaista. Yhtäkkiä hänen silmänsä osui lumessa törröttävään vieraaseen esineeseen. Aikaisempien päivien tuisku oli pyyhkinyt lumet sen päältä, joten oli hyvää tuuriakin, että kapine sattui Veijon näkökenttään.

Veijo ajatteli hetken, että muovinen kapistus on tupuli tai joku muu väline, joka olisi jäänyt jäälle ammattikalastajien jäljiltä. Hetken päästi Veijolla kuitenkin raksutti, että tämä liittyy siihen ohjukseen, mitä Inarijärven jäältä on viikkokaudet etsitty. Kun muovissa oli pientä syöpymistä, niin hän päätteli, että kapine on ollut tekemisissä virran ja elektroniikan kanssa. Veijo osuikin oikeaan, sillä muoviosa oli ohjuksen ohjainlaite. Kovin iso se ei ollut, sillä Veijo laittoi kapineen sarkahousujen reisitaskuun.

Kotona Veijo tutki ohjainlaitetta isänsä kanssa ja laittoi sen sitten piironginlaatikkoon. Joskus viikon päästä, kun Veijo postinjakokiireiltään ja porohommilltaan kerkesi, hän lähti Ivaloon kapine mukanaan ja vei sen Ivalon Rajakomppaniaan päällikkö Raimo Piiroiselle. Laite jäi rajavartioston haltuun ja palkaksi päällikkö tarjosi Veijolle munkkikahvit rajasotilaskodissa - se olikin ainoa löytöpalkkio minkä Veijo ohjuksen osasta sai.

Veijo Saijets kertoi rajavartioston väelle tarkan löytöpaikan. Hän huomautti myös, että olisitte jo uskoneet Hermannia, joka oli jo aikaisemmin kertonut mistä ohjusta kannattaa etsiä.

Hermanni oli Norjan puolella asuva Hermanni Sotkajärvi, Norjan valtion virallinen ammattikarhunpyytäjä. Hermanni oli erämaassa kulkemisen ammattilainen ja hän oli nähnyt, kun ohjus pyyhkäisi Norjan taivaalla kohti Suomea. Hermannin suuntavaisto ei pettänyt koskaan ja niinpä hän oli piirtänyt kartalle viivan - tuo viiva, jonka Hermanni kompassinsa avulla veti, oli aika tavalla tarkalleen ohjuksen lentorata Inarijärven yllä.

Kun Veijo seuraavan kerran vei postia Suolisvuonoon, niin näki hän löytöpaikkansa liepeillä, että lähistöllä oli oikea etsijöiden leiri moottorikelkkoineen ja helikoptereineen. Veijo ei tuntenut tarvetta kaartaa kelkallaan etsijöiden luokse heitä jututtamaan, vaan hän ajeli vain ohi ja antoi etsijöiden tehdä työtään.

Tammikuun lopulla sukeltajat löysivät Inarijärven pohjasta lähes ehjän ohjuksen pyrstön, siivekkeitä ja moottorin. Raskaimmat osat nostettiin ylös helikopterilla.

Hiljainen poromies sai uusia ystäviä

Veijo Saijets viettää nykyisin eläkepäiviä kotonaan Nellimissä Pirkko-puolisonsa kanssa. Julkisuus oli välillä aikamoista, kun aina ohjuksen vuosipäivinä joku toimittaja soitteli ja halusi kysellä, miten se löytäminen tapahtuikaan.

Kärsivällisesti Veijo on aina kertonut yhä uudelleen ja uudelleen tapauksesta. Joskus hän tuumaili hyväntuulisesti, että olihan se julkisuusmylly outoa hiljaiselle poromiehelle, mutta samallapa hän sai uusia tuttavia ja ystäviä ympäri Suomen. Veijo on myös arvellut, että ainakin ohjuksen putoamisvuonna etsijät ja toimittajat jättivät mukavasti rahaa Inarin kunnan alueelle, ja ehkä ohjus teki omalta osaltaan Inaria tunnetuksi maailmalla.

Ja kävihän avannon reunalla myös Joulupukki. Matkailun edistämiskeskus (MEK) pestasi etsintäpaikalle Joulupukin ja valokuvat levisivät ympäri maailmaa. Osa ihastui julkisuustemppuun, mutta pääasiassa Joulupukin poseeraaminen ohjusromun keskellä herätti paheksuntaa - kylmän sodan aikana moinen touhu vaikutti kevytmieliseltä.

Neuvostoliitto pyysi anteeksi

Ukrainan sota ja Putinin aikakausi olivat vielä kaukana 80-luvulla. Suomen ja Neuvostoliiton välit olivat korrektit ja suurlähettiläs Vladimir Sobolev esitti anteeksipyynnön ohjuksen harhautumisesta ulkoministeri Paavo Väyryselle. Neuvostoliitto välitti pahoittelunsa myös Norjaan.

Mediasirkus Ivalon kylällä ja Inarijärvellä oli ohi helmikuun alussa. Tulipalopakkaset jatkuivat ja sukeltajien iso avanto jäätyi pian umpeen ja lumi peitti etsijöiden jäljet. Ohjusromu matkasi Etelä-Suomeen ja sieltä sen matka jatkui Neuvostoliittoon.

Ohjuksen löytöpaikalla Inarijärvellä ei ole mitään muistomerkkiä, ei poijua tai kylttiä, kertomassa 40 vuoden takaisesta ohjusjupakasta. Mitään matkailukohdetta kyseisestä paikasta ei ole tullut, ja harva sinne enää edes osaisi - löytöpaikka on pyyhkiytynyt inarilaisten muistista.

Ivalon ST1:n huoltoaseman baariparlamentin vanhimmat osanottajat muistelevat, ettei ohjustalvi hirveästi kyläläisiä hetkauttanut silloin 40 vuotta taaksepäinkään:

– Sanomalehdet tulivat iltapäivällä postilaatikkoon ja iltapäivälehdet R-kioskille. Niistä luettiin ohjusjupakan käänteitä. Taksimiehet näkivät sen sukellusavannon ja ohjusromun Inarijärven jäällä, mutta eihän tavalliset ivalolaiset sinne menneet, eivät varmasti menneet 40 asteen pakkasilla. Kyllä ivalolaiset pysyttelivät tammikuun pakkasilla pirteissä, kertovat vanhimmat baariparlamenttilaiset.

Mutta 40 vuoden jälkeenkin, spekulaatiot vellovat, kuten aina rajaseudulla:

– Eikö sieltä ole ennenkin rysähtänyt joku ohjus Inarijärven pohjaan. Onhan niitä räjähdysääniä ja valoja kuulunut, eräs karvalakkimiehistä myhäilee.

Baariparlamentin miehet vetävät yllättäen ohjusromusta linkin myös Ukrainan sotaan:

– Venäjä on kaivanut ikivanhat sotaromunsa ja ohjuksensa käyttöön. Kaikki kelpaa. Jos ei tuo ohjus olisi tippunut Inarijärveen, niin ehkä se olisi tippunut nyt Ukrainaan, mutta räjähdekärjellä varustettuna.

Lentävä lyijykynä vaihtui Väänäseen

Inarin kunnassa ei mikään muistuta enää 40 vuoden takaisesta Inarijärveen tippuneesta maaliohjuksesta. Tai yksi asia ehkä muistuttaa - hän on Inarin Kirkonkylällä eläkepäiviä viettävä Lapin Kansan aluetoimittaja Veikko Väänänen, joka aikoinaan sai pelottomista kirjoituksistaan lempinimen Lapin Kansan ”palkkatappaja”.

Ohjusjupakan aikana Lapin Kansan toimittajana Ivalossa oli vanhan liiton toimittaja Pekka Järvenpää, ”lentävä lyijykynä”, viimeisen päälle terävä ja ammattitaitoinen lehtimies. Mutta Pekka oli niin vanhan liiton lehtimies, että hän nollasi välillä itseään alkoholilla. Pahaksi onneksi yksi nollauskausi sattui juuri silloin, kun häntä olisi tarvittu Inarijärven jäällä.

– Pekkahan sai sitten potkut sen ohjustapahtuman takia. Lapin Kansassa oltiin sitä mieltä, kun sitä ohjusjupakan jälkipyykkiä käsiteltiin, että kun seuraava ohjus putoaa Inarijärveen tai minne tahansa erämaahan, niin Lapin Kansan täytyy olla ensimmäisenä paikalla. Ja se Lapin Kansan edustaja, erämaassa liikkumaan kykenevä, olisi sitten meikäläinen, näin se asia päätettiin, muistelee Veikko Väänänen.

Hän naurahtaa, että nyt hän onkin jo ”valmiiksi” seilannut ja asustellutkin järvellä melkein 30 vuotta, mutta eipä tänä aikana ole mitään Inarille tippunut - vain Saharan hiekkaa tänäkin talvena.

– Mutta sitten kun ohjuskeväänä Puolustusvoimat yritti kaikessa hiljaisuudessa nostaa aivan kaikki loputkin ohjusromusta järvestä, niin minä olin siellä ensimmäisenä. Sain kuulla, että Itä-Inarilla lentelee armeijan Mi8-kopteri ja laskin yhteen yksi ynnä yksi ja sain päähäni, että siellähän ne ovat nyt hommissa. Oli jäänyt mieleeni jostain joku uutinen, jossa mainittiin, että loput osista nostetaan joskus myöhemmin.

– Sinä keväänä järvessä oli keskimääräistä paksummat jäät, mutta lumet olivat jo sekä jäiltä että mailta kadonneet silloin myöhään toukokuussa. Minulla ei ollut vielä moottorikelkkaa, mutta olin kuullut ja nähnyt ihmisten ajelevan jäillä autoilla ja rupesinkin kyselemään, että miten pääsisin jäälle autolla. Rannat kun alkoivat olla jo aika tavalla auki.

– Ruotsalaisen Paavolta sain vinkin ja opastuksen, että Veskoniemestä Ämmänhiekalta voisi olla vielä jääyhteys selille. Niinpä minä lähdin Lapin Kansan vanhalla Kadetilla reissuun ja huitasin järven läpi Suolisvuonon kulmille. Oli siellä aikamoisia railoseikkailuja välillä, mutta niin vain satuin pääsemään niistäkin yli ja vielä palaamaan takaisin.

– Minua vastaan lähti sieltä ohjuspaikalta ajamaan moottorikelkka, jota ajoi joku majuri. Häneltähän pääsi röhönauru, kun tervehdin häntä kertomalla olevani Väänänen Lapin Kansasta. Hän siunaili, että ei voi olla totta, he kun luulivat, että nyt viimein voidaan työskennellä medialta rauhassa, mutta eikös tänne vain Väänänen tule ja vielä autolla, että tervetuloa nyt sitten.

– Kun uutiseni hommasta oli lehdessä, niin kai sinne avannolle meni vielä muitakin toimittajia jälkijuttuja tekemään, taisivat mennä Nitsijärven-Partakon puolelta kelkkakyydeillä, mutta enpä heitä ollut seuraamassa ja jututtamassa.

– Nykyisillä tiedoillani en kyllä enää lähtisi urheilemaan pitkin Inarijärveä toukokuun lopussa, mutta eipä tuo pöljän tuuri silloin pettänytkään. Lapin Kansan toimitusjohtaja Esko Kuusela moitiskeli minua, kun olin vaarantanut talon auton menemällä kevätjäille. Minä kyselin viattomasti, että eikö suurempi ongelma olisi vielä ollut, jos minä olisin rojahtanut järven pohjaan auton mukana. No, siihen toimari hiljeni, vaikka mahtoi olla edelleen enemmän huolissaan siitä auton rohjosta.

Lapin Kansasta potkut saanut Pekka Järvenpää löysi työpaikan Inarinmaa-lehdestä. Järvenpää olisi oman tarinan arvoinen seikkailuineen ja suojeluspoliisi-kytkentöineen. Hänhän ei ujostellut Ivalon kuppiloissa kertomasta, että on sivutoiminen Supon agentti - niinkuin epäilemättä olikin.

– Meillä oli Pekan kanssa ihan korrektit välit. Ei hän kantanut kaunaa minulle, vaikka tulin hänen tilalle tänne Inariin. Hän ymmärsi sen, että jos ei Lapin Kansa olisi minua tänne laittanut, niin joku muu olisi kuitenkin tullut ja Pekka olisi joka tapauksessa irtisanottu. Hän soitteli silloin tällöin ja antoi jopa uutisvinkkejä minulle.

Väänänen lisää, että hän on aina sanonut tulleensa Inariin perheineen ohjuksen tuomana:

– Nyt painaa 75-vuotispäivä kohta päälle eli tänne sitä vanhettiin, eikä kyllä harmita.