Ulkomaat

Pohjois-Norjan Kirkkoniemessä olisi nähtävää ja ostettavaa myös suomalaisille – ”Kaikkea löytyy siinä missä Rovaniemeltäkin, ja saa nähdä merta ja tuntureita”

Kirkkoniemen arktinen kaupunki levittäytyy kauniina silmiemme eteen Hilja Mäläskän tunturinrinteessä olevan kodin olohuoneen ikkunasta. Päivä on jo pitkällä ja kaupungin kaduilla näyttää rauhalliselta - autoja vain siellä täällä. Ihmekös tuo, sillä venäläiset ostosmatkailijat ovat kaupungista kadonneet, ja suomalaiset ostosmatkailijat eivät ole Kirkkoniemeä vielä löytäneet.

– Kirkkoniemessä on isoja kauppoja. Kaikkea löytyy siinä missä Rovaniemeltäkin. Matka Ivalosta Kirkkoniemeen on lyhyempi kuin Rovaniemelle ja siinä samalla saa nähdä merimaisemia ja tuntureita, vertaa Hilja Mäläskä, Norja-Suomi-liiton Kirkkoniemen paikallisseuran puheenjohtaja.

Hilja lisää, että suomalaisille Norjan hintataso on nyt hyvinkin edullinen. Ja tokihan Kirkkoniemessä on muutakin kuin kauppoja, on ravintoloita joka lähtöön, kylpylä-uimahalli sekä Siidan kokoluokkaa oleva kotiseutumuseo.

– Sitä minä ihmettelen, miksi Inarin kuntalaiset eivät nyt tule shoppailemaan Kirkkoniemen puolelle. Mutta se johtuu tietysti siitäkin, että meidän kauppiaat eivät ole vielä hoksanneet mainostaa kauppojaan inarilaisille. Se on kumminkin selvä, että me emmä jaksaa pitää pystyssä näin monia kauppoja kovin pitkään.

Ennen Ukrainan sotaa Kirkkoniemen liikkeiden ei tarvinnut mainostaa tuotteitaan yhtään mihinkään, sillä ostovoimaa tuli joka päivä Venäjältä.

– Venäläiset kävivät meillä aina kaupoissa ja onhan se niin, että venäläisten varaan nämä meidän kauppakeskukset on tehtykin. Nyt on aivan uusi tilanne ja voi olla, että ei täällä ole vielä oikein sitä ajateltukaan, että nyt pitäisi saada asiakkaita muualta, jos meinataan säilyttää nämä meidän hyvät kauppapalvelut.

Katso video: Hilja Mäläskä kertoo, että mihin norjalaiset oikein katoavat katukuvasta viikonlopun ajaksi.

Video: Ville Vaarala

Kirkkoniemen kaupoissa ja kaduilla kuulee tälläkin hetkellä venäjän kieltä, vaikka raja on lähes kiinni, mutta se johtuu siitä, että kaupungissa asuu satoja venäläisiä.

– Avioliittojen myötä täällä asuu paljon venäläisiä. Heidän elämä on varmasti nyt sillä tavalla mutkallista ja surullista, että kanssakäyminen Venäjällä asuvien sukulaisten kanssa on hankalaa, sanoo Hilja.

Ennen sotaa valtakunnanrajaa ei juuri huomannut, sillä Kirkkoniemen ja Petsamon kesken oli viisumivapaa vyöhyke.

– Edesmennyt Väinö-mieheni kulki aina tankkaamassa autoa Venäjän puolella. Moni varmasti asioi myös Petsamon puolen kaupoissa, mutta Väinö ei käynyt muualla kuin bensa-asemalla.

Hilja laskee, että hän on asunut Kirkkoniemessä 52 vuotta. Hän on syntyisin Inarista, Talvitupajärven rannalta, omaa sukua Ranta.

– Kun minä tulin Kirkkoniemeen -72, niin mieheni Väinö oli jo täällä. Hän oli päättänyt, että hän ei enää lähde Suomeen. Niinpä minunkin piti alkaa miettimään, että mitä täällä tekisi. En osannut kieltä, joten olin ensin kotiapulaisena ja tehin siivoushommia.

Ennen pitkää Hilja sai lastentarhasta harjoittelupaikan ja pian vakituisen pestin. Lastentarhassa hän työskenteli yhtä kyytiä 23 vuotta.

Hilja oli välillä lastentarhasta pois, kun hänen ja Väinön Lasse-poika sairastui syöpään. Lasse oli 16-vuotias, kun hän sairaus vei hänet pois tästä maailmasta.

– Halusin sitten vaihtaa työpaikkaa ja menin koululle. Kouluavustajaksi minut palkattiin, mutta kun sieltä lähti pois suomen kielen opettaja, niin he kysyivät minulta, että voikko sie alkaa.

– Mie sanoin, että voinhan yrittää. Siinä hommassa olin sitten 11 vuotta ja jäin eläkkeelle.

Hilja sanoo, että hänen suomen kielen oppilaissa ei ollut yhtään sellaista, jolla olisi kotikielenä ollut suomi.

– Oppilaan jompi kumpi vanhemmista saattoi olla kyllä suomalainen, tai sitten isovanhemmat oli suomalaisia tai vähintäänkin suomensukuisia. Suomen kieli oli valinnainen kieli ja on vieläkin useissa Finnmarkin kouluissa.

– Pykeijassa kävin äsken hautajaisissa ja siellä tilanne on jo niin ikävä, ettei kylän koulussa ole suomen kielen opetusta. Ei taida olla opettajaa, jos oppilaita vielä löytyisikin.

Hilja Mäläskä on todellinen Suomi-Norja-liiton aktiivi, sillä hän on vetänyt Kirkkoniemen paikallisosastoa jo 18 vuotta. Myös edesmennyt Väinö-puoliso oli innokas aktiivi.

– Minä olen nyt päättänyt, että tänä keväänä luovun puheenjohtajuudesta. On pakko saada nuorempia tilalle ja onneksi heitä löytyykin. Kirkkoniemessä on nuoria innokkaita naisia, tai ei ehkä kaikki enää niin ihan nuoria ole, mutta työikäisiä kuitenkin, eikä eläkeläisiä kuten minä. Johtokuntaan olen lupautunut jäädä ja ilman muuta toiminnassa olen mukana jatkossakin.

Hilja katselee ikkunasta Kirkkoniemen kaupunkia. Ei se kovin suuri ole, mutta paljon suurempi kuin 70-luvun alussa, jolloin hän kaupunkiin muutti.

– Kirkkoniemi oli silloin enemmänkin kuin pieni kylä. Kyllä sitä silloin nuorena ihmetteli kaikkea, jopa Norjan talojen värejä, kun ne sinisen ja punaisen sävyt olivat aivan erilaisia kuin Suomen puolella.

– Kaikki pikku kaupat oli 70-luvulla keskuskadulla, ei ollut mitään ostoskeskuksia niinkuin nyt. Ihmisten omakotitalot ovat ennallaan, mutta paljon on tullut uutta julkista rakennusta, on koulua ja sairaalaa. Tuon meidän uuden ja valtavan sairaalan takana on kaupungin uusi asuntoalue.

Kirkkoniemessä asuu sinne työn perässä tulleita suomalaisia, mutta mikään kveenikaupunki se ei ole.

– Tässä Kirkkoniemen kupeessa Neiden ja Paatsjokivarsi ovat suomensukuisten, tai kveenien, miten nyt asian haluaa sanoa, alueita, mutta Kirkkoniemi ei oikein ole sellainen. Minun äitihän oli Paatsjoelta, joten olen aikoinaan paljon kulkenut sukulaisten tykönä Paatsjokivarressa.

– Kaikki vanhat sukulaiset alkaa olla Paatsjokivarresta jo edesmenneitä, joten käynnit sinne ovat harventuneet. 96-vuotias tätini asuu Vuoreijassa, hän muutti sinne 40-luvun lopulla. Tätini kanssa soittelemma aina ja hän haluaa puhua norjaa. Mutta jos me istuisimme pitemmän ajan kahden kesken, niin varmasti hän innostuisi puhumaan vielä suomeakin.

– Paatsjokivarressa on alkukesällä sellainen tapahtuma kuin Haukifestivaalit ja siellä olen joskus ollut minäkin. Edesmenneen Olav Beddarin poika Yngve on festivaalien yksi järjestäjistä ja tapahtuman idea on se, että haukea pyydetään mahdollisimman paljon ja siitä valmistetaan festivaalikansalle kaikenlaista herkkua, haukikakkuja ja muuta.

Hilja asustaa nykyisen miehensä kanssa kauniissa omakotitalossa, josta on näkymä kaupunkiin ja merelle. Heillä on paljon yhteistä ajankulua, kuten mökkeily ja matkustelu.

– Muutaman kerran vuodessa talvisaikaan me olemme ruukanneet käydä ulkomailla. Viime vuoden loppupuolella kävimme Teneriffalla. On ihan mukava päästä vähäksi aikaa lämpimään, kun siihen on kerran mahdollisuus.

Hilja sanoo, että pikkuisen kallistahan se on Kirkkoniemestä maailmalle lähteä, kun ensin täytyy lentää Kirkkoniemen kentältä Osloon.

– Lento Osloon maksaa jo aika paljon, ja sitten kun Oslossa pitää melkein yöpyäkin mennen tullen.

Kesällä Hilja ei tietenkään halua mihinkään pohjoisen yöttömästä yöstä. Silloin hän viettää miehensä kanssa paljon aikaa tunturimökillä, joka on Neidenin ja Reisivuonon välillä.

– Tässä kaupunkikodissa ei ole saunaa, tai on tässä sellainen höyrysauna, mutta en minä sitä saunaksi noteeraa. Mökillä meillä on oikea sauna. Aika paljon me kuljetaan siellä talvellakin, jos ei ole aivan kauhea pakkanen. Kevättalvella aika kuluu, kun vähän kelkkailee ja pilkkii. Sähköt saamme mökille aggregaatista.

– Sehän on norjalainen tapa tällä perällä, että kaupunki tyhjenee perjantai-illlaksi, kun ihmiset lähtevät tunturimökeilleen. Ja norjalaiset ovat ulkoilmakansaa. Paljon kirkkoniemeläisetkin hiihtävät vapaa-ajallaan, sitähän sanotaan, että norjalainen on syntynyt sukset jalassa.

Kirkkoniemen kaupungista löytyy kulttuuriakin aivan tarpeeksi Hiljalle.

– Meillähän on elokuvateatteri, jota johtaa suomalainen Anna Lankinen. Äskettäin siellä pyöri Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet. Joskus meillä on konsertteja, ja olenhan minä yhä mukana myös Fossekallen-kuorossa. Vanha Fossekallen-kuoro on yhä pystyssä, vaikka toki moni suomalainen ja suomensukuinen on porukasta nukkunut jo pois. Seurakuntaelämässäkin olen jonkun verran mukana ja nyt on pakkokin olla, koska minä olen kirkkovaltuuston varajäsen. Utsjoen entinen kirkkoherra Päivi Aikasalo on nyt aloittanut Norjan suomalaisten siirtolaispappina, ja hänen kanssakin olen ehtinyt jo jutella puhelimessa.

Mukavaa ajankulua on myös Kirkkoniemen Suomi-seuran toiminta. Hilja odottaa jo uutta aikaa, jolloin hän saa vain nauttia seuran aktiviteeteista ilman puheenjohtajan velvollisuuksia.

– Jos joku suomalainen muuttaa Kirkkoniemeen vaikka työn perässä, niin yhdistykseen kannattaa ilman muuta liittyä. Siellä saa kontakteja ja ystäviä.

Hilja seuraa yhä tarkoin Suomen asioita. Hän lukee suomalaiset sanomalehdet ja mielenkiinnolla hän on seurannut myös vanhan kotimaansa presidentinvaaleja.

– Minähän olen Suomen kansalainenkin. Äänestäminen on ehkä joskus jäänyt, ja nyt en ole varma miten käy äänestämisen presidentinvaaleissa, kun näyttää, että mitään papereitakaan en ole postin mukana vielä saanut.

– Joskus ihmettelen tuota nykyistä suomen kieltä. Kun muistaa sen 70-luvun alun Suomen, niin ei siellä puhuttu noita v- ja s-alkuisia sanoja niin kuin nyt näyttää olevan, kun suomalaista mediaa seuraa. Tuntuu vähän kamalaltakin tämän ikäisestä ihmisestä se ruma kielenkäyttö.

Ivalon asioista Hilja pysyy perillä, kun hän juttelee puhelimessa Ivalossa asuvan siskonsa Kyllikki Kreivin kanssa.

Entä vieläkö Hilja muuttaisi vanhaan kotikuntaansa Inariin?

– En enää muuttaisi. Eikä ole oikeastaan koskaan tullut mieleen sinne muuttaminen, niin hyvin minä aikoinaan sopeuduin tänne Kirkkoniemeen.

Hilja kertoo, että silloin kun hän jäi eläkkeelle ja Väinökin vielä eli, niin he vuokrasivat Inarin puolelta asunnon. He asustelivat vuoden mittaan Inarin asunnossa silloin tällöin ja kulkivat sukulaisten luona.

– Kun Väinö kuoli, niin vielä minä jonkun päivän kävin siinä mökissä. Oli tietenkin mukava tavata sisaruksia, mutta muutenhan ne minut ikäiset ystävät alkavat olla edesmenneitä. Kävin päivällä sukulaisten luona ja illalla istuin yksin siellä mökissä. Kyllä se tuntui siltä, että nyt tämä riittää.

– Mutta tunturimökillä aika kuluu mukavasti ja se on meille tärkeä. Merelle minä en enää niin kaipaa, vaikka olen minä sielläkin aikoinaan aikaa viettänyt. Me veneiltiin Väinön kanssa aika usein saareen pienelle mökille. Me nimenomaan mökkeilimme merellä kahdestaan, kalastamaan hän ei minua ottanut. Merikalanpyynnin Väinö hoiti kavereittensa kanssa ja kyllä sieltä kalaa tulikin silloin. Merelle oli ihana lähteä tyynellä ja kauniilla kelillä, mutta oppi niillä reissuilla senkin, että merenkäynti saattoi muuttua tyynestä myrskyksi yhtäkkiä. Silloin ei auttanut kuin katsella mökin ikkunasta merelle, jotta merenkäynti laantuisi sen verran, että voisi ajaa veneellä äkkiä kotisatamaan.

Hilja odottaa jo innolla kevättalven aurinkoa. Silloin hän varmasti viettää paljon aikaa miehensä kanssa tunturimökillä. Silloin pilkitään ja saunotaan. Ja kun kesä tulee, niin silloin poimitaan mökin ympäriltä hillat ja muut marjat. Hillojen perässä saatetaan joskus ajella pitkiäkin matkoja - joskus on käyty Vuoreijan tunturijängillä asti ja palattu kotiin ämpärit täynnä mehevää tunturihillaa.

Norjalaiset ovat reiluja ihmisiä, ulkoilmakansaa. Mutta ehkä he ovat vähän ylpistyneet vuosikymmenten saatossa, kun öljy teki Norjasta niin rikkaan valtion, naurahtaa Hilja.