Kulttuuri

Pekka Juntin Soratien päästä -novelli: Kranni

Mie olen monesti hekumoinu ajatuksella, että mitäkhään olis tapahtunu, jos olisin silloin muuttoviikola käyny praataamassa. Olisi vain marssinut pirthiin ja sanonut terve, mie muutin naapuhriin. Että nokkaa tulin näyttähmään ja hauska tutustua. Kävi se sillon mielessä, mutta siinä oli sitä laatikon purkua ja taulun laittoa. Mistä sen tietää vaikka olisimma nyt parhaita kavereita?

Silloin ensimäisenä jouluna oli meininki viä tervehys. Olin ruukkuruusunkin Tamppiksesta ostanut valhmiiksi, mutta sitten mie lankesin. Ainot lähti alta postilaatikolla ja ei auttanu muutako puotella polvi ajettuhneena Sitikalla sairaahlaan. Aivan tyihää mie itteni teloin, ko eihän sollu lehtikhään vielä tullu.

Jäi se kukkatervehys keittiönpöyäle yksin punastelheen. Siitä kasvo oikein komea ruukkuruusu, mutta eihän sitä kehannu enhään joulun jälkheen viä. Sehän olis naapuri kattonut, ettei ole tuolakhaan akala aivan allakka ajassa.

Ensimäisenä juhannuksena pistin läningin pääle ja join varttipullon Leijonaa. Olin siinä, että nyt Raijapoika lähtee sanhoon naapurille reilusti päivää, niin eikhään Timon porukka Jöötteporista väännä siihen vaunu Volvon perässä keikkuen. Oli yllätyksen siskohleen halunu järjestää.

No ei se auttanu ko panna sauna tulille. Jäi krannissa käymättä.

Nykysin mie ruukaan kattoa ko se kävelee tästä ohi. Mie tieän, että se kattoo minua. Olen syrjäkarheela nähny ko verho liikkuu. Heinäkuussa yheksänkymmentäkuus mie olin, että nyt se vilkutti mulle ikkunassa, mutta paskat se tappo sanomalehti käessä kärpästä.

Heinäkuussa yheksänkymmentäkuus mie olin, että nyt se vilkutti mulle ikkunassa, mutta paskat se tappo sanomalehti käessä kärpästä.

Met emmä ole puhuhneet sannaakhaan näinä vuosina ko mie olen tässä asunu. Tammikuussa ko pakkanen naukuu järvellä ja päiväkin on ko yötä, mulla tuntuu niinkö yksinäiseltä. Ko ei meitä tällä perällä enhää niin montaa ole. Vain mie ja minun kranni tässä paritalossa.