Paikallisuutiset

Jo Kullervo Kemppinen kyseli, kuka ottaisi kunnostamisen huolekseen?

Jääkärikämppä on enää vain nimi vanhoissa kartoissa

Itsenäisen Suomen ensimmäinen rajavartiokämppä lahoaa hiljalleen UK-puiston Suomujokivarressa. Jo vuonna 1959 kirjailija Kullervo Kemppinen kirjoitti kirjassaan ”Lumikuru” jääkärikämpästä, joka rapistuu Rupisuolijärven ja Suomun välisellä kannaksella. On kohtalon ivaa ja merkillistä, että näin historiallinen mökki on jäänyt aikoinaan kunnostamatta. Myöhäistä se ei olisi ehkä vieläkään - tai ainakin kämpän ylle voisi rakentaa katoksen, jolloin kämppäraunio säilyisi vielä pitkään jälkipolvien nähtävänä.

K ullervo Kemppinen kirjoittaa, että tuolla kämpällä, jonka lattialaudatkin joku hyypiö on polttanut takkapuina - vaikka metsät ympärillä ovat täynnään maailman parasta halkoainetta, keloa, - on tiettävästi ollut käyttöä jääkäriliikkeen aikoina eräänlaisena etappipaikkana ja piilopirttinä.

Kirjailijan mukaan kämppä ansaitsisi tulla kunnostetuksi paitsi historiallisten arvojensa, myös sijaintinsa kauneuden takia.

– Kuka ottanee asian huolekseen, kyseli Kemppinen kirjassaan jo vuonna 1959.

Saariselän löytäjäksi mainitun Kullervo Kemppisen kysymys on edelleen aiheellinen. Silloin kun Kemppinen on kämpästä kirjoittanut, oli siinä varmasti vielä kattokin, mutta nyt se on romahtanut ja luonnonkivitakkakin on aika päiviä sitten lysähtänyt nurkkaansa.

Walleniuksen kalakämppä

Kelpo kirjailija Kemppinen yhdistää vuonna 1919 rakennetun kämpän jääkäriliikkeen etappipisteisiin, mutta kirjailijan laajaan elämäntyöhön tuskin tulee tahraa, jos väittää kirjailijan erehtyneen.

Jääkäriliikkeen kanssa kämpällä ei ole ollut muuta tekemistä kuin että siinä sijainneen kenttävartion päällikkönä toimi jääkärivääpeli Kurt Teira .

Piilopirtti-ilmaisukin vaikuttaa turhan romantisoidulta. Koska jääkärikämppä oli maan päällä oleva, savua piipustaan tupruttava kämppä, eikä edes mikään maahan kaivettu kammi, se tuskin jäi erämaan kulkijoilta näkemättä. Varsinaiselta rantapolulta kämppä on rakennettu hieman sivuun, mutta paristakin ilmansuunnasta katsottuna ei voi väittää, että sen sijaintia olisi erityisemmin piiloteltu.

Se on ehkä erikoista, että jääkärikämppä sijaitsee kevättulvan aikana lompareen rannalla, mutta kesäisin tämä lompare yleensä kuivuu. Herääkin kysymys, että olisiko kämpän rakentamispaikan valinnassa aikoinaan pikkuisen erehdytty. Oliko Wallenius luullut, että lompare on pysyvää tekoa?

Joskus on arveltu, että kämpän lattian alta kulki seinähirsien alitse varauloskäytävä, mutta tylsempi teoria lattiassa olevalle kuopalle voisi olla ruokakellari. Siellä on kesähelteellä säilytetty varmaan myös suolakalaa, vaikkapa Tuuloman lohta, joka nousi vielä ennen sotia nousi täyttä päätä Luttoon ja Suomujokeen.

Historiallista arvoa kämpällä kuitenkin on, sillä sitä pidetään itsenäisen Suomen ensimmäisenä rajavartiokämppänä. Rakentamismääräyksen antoi rajakomendantti Kurt Martti Wallenius . Ilkeämielisten mukaan Wallenius olisi määrännyt kämpän nykyiselle paikalleen, koska sieltä oli kätevä käydä Suomujoella lohta pyytämässä.

Ilmeisesti yksi pieni hirsikämppä ei ole Walleniuksen mielestä ollut muistelemisen arvoinen, koska kenraalin laajassa kirjallisessa tuotannossa jääkärikämppää ei sivuta kuin kerran aivan sivumennen.

Parikymmentä vuotta sitten Rajajoosepin vartioaseman pihaan tupsahti eteläsuomalaisia lomalaisia, jotka olivat kiinnostuneita jääkärikämpän sijainnista. Yksi heistä kertoi isoisänsä, halikkolaisen Aukusti Toivosen olleen rakentamassa mökkiä kuuden muun miehen kanssa.

– Ukki muisteli, että rajavartiosotilaat saivat Rovaniemeltä käteensä vain kirveet ja kaksi ikkunaruutua lähtiessään Suomujoelle kevättalvella 1919. Kovin tiukka järjestys mökissä ei sen valmistuttua ollut, koska aamulla ukkikin aina tarkasteli, keitä yön aikana oli sisään tullut. Se oli samalla kulkijoiden yöpaikka, turisti tiesi kertoa.

Punaisten valvontatupa

Kämpän rakentamisen aikoihin kenttävartiolla oli Luton alueella vilkasta toimintaa. Kansalaissodan jälkimainingeissa siirtyi Lapista Kuolaan melkoinen määrä punaisia Luttojokeakin seuraten. Joki johdatteli Nuorttijärvelle ja siitä Tulomajoen laakso vei Kuolavuonon pohjukkaan.

Osa punaisista liittyi englantilaisten perustamaan Muurmannin legioonaan. Osa palaili erämaita pitkin takaisin. Hyvin huollettua ja aseistettua legioonaa pidettiin uhkana ainakin Lapin turvallisuudelle.

Oletettavasti jääkärikämppään sijoitetun kenttävartion tehtävänä olikin tiedustella ja kiinnisaatuja loikkareita kuulustelemalla selvittää englantilais-suomalaisen sotajoukon toimintaa.

Jääkärikämpältä tehtiin partioita myös Luton suurille metsätyömaille ja rajasotilaat tarkastivat etelän kulkumiesten passeja ja taustoja.

Edesmenneen Aukusti Toivosen kertomuksen mukaan jääkärikämpän asevelvolliset osallistuivat myös kuuluisalle, ryöstöretkeksikin mainitulle rangaistusretkelle kolttien maille. Ei mikään kumma, jos Moskukin olisi kämpässä yön seudun viipynyt ystävänsä Walleniuksen seurassa. Jos Toivosen muistiin on luottamista, niin vuonna 1920 jääkärikämppä oli taas mukana Suomen historiassa. Sieltä liityttiin mukaan Walleniuksen johtamaan retkikuntaan, jonka tarkoituksena oli vallata Petsamo.

Rosvokämppänäkin paikka tunnetaan

Kunniakkaan jääkärikämppä-nimityksen lisäksi rakennusta on joskus nimitelty rosvopesäksi. Erno Paasilinnakin kirjoittaa Petsamo - Kaukana maailmasta-kirjassaan, että vääpeli Teiran puolinainen metsärosvojen joukko retkeili Ristikentässä päin anastamassa sikäläisiä muonavarastoja.

Myös Inarin suojeluskunta oli eräässä vaiheessa huolestunut rajavartioston toiminnasta. Suojeluskunnan pöytäkirjoista käy ilmi, kuinka paikalliset Kyrönkylän suojeluskuntalaiset olivat huolissaan maineensa menetyksestä. Itäkairassa oli varasteltu poroja ja tämä oli laitettu suojeluskunnan syyksi, mutta suojeluskunnan pöytäkirjoissa mainitaan todellisiksi syypäiksi rajavartioston miehet.

Kiitosta rajasotamiehet tuskin saivat tukkijätkiltä käydessään tarkastamassa heidän papereitaan Luton savotoilla. Otteet saattoivat olla kovia puolin ja toisin. Myös Walleniuksen rangaistusretki kolttien maille toi kämpälle omaa mainetta inarilaisten keskuudessa.

Aukusti Toivonen oli muistellut, että hänkin, raivoraitis mies, joutui espanjantaudin riehuessa nauttimaan pontikkaa. Jääkärikämpälle oli tullut esikunnasta määräys, että pontikkaa on pakko keittää ja nauttia lääkkeeksi. Sotilaiden pontikankeitto on voinut löydä aiheetontakin leimaa kämpän maineelle rosvopesänä.

Pontikkapannusta ei ole jääkärikämpän ympäristössä enää jälkeäkään. Kun kämpän maastoa tutkii, niin mitään muita asumisen merkkejä sieltä ei enää löydy kuin romahtanut maauuni. Kesähelteillä ei ole tietenkään haluttu lämmittää kämpän takkaa, vaan kalat ja leivät on paisteltu pihalle muuratussa uunissa.

Pontikkakeitto olikin tehokas ja samalla ainoa lääke espanjantautia vastaan. Kukaan jääkärikämpän rajasotamiehistä ei tautia saanut.

Lapin rajavartiosto suunnitteli kymmeniä vuosia sitten jääkärikämpän kunnostamista tai edes sen suojaamista katoksella.

Museovirasto laati aikoinaan jääkärikämpästä kunnostamissuunnitelman. Tästäkin on aikaa varmasti jo 30 vuotta, jos ei enemmänkin. Kun Museovirasto sitten ryhtyi kunnostamaan Raja-Joosepin asuinkenttää, menivät sen varat ja resurssit siihen, jääkärikämpän kunnostaminen sai jäädä. Museoviraston varat loppuivat Raja-Joosepin kentällä hieman keskenkin, koska sinne suunniteltu pajarakennus jäi tekemättä. Lapin rajavartiostossakin taisi tulla tiukan budjetin ajat, eikä vanhan kämpän kunnostus sinänsä sen toimialaan kuulukaan, joten Rajavartiolaitokselta kämppä on jäänyt kunnostamatta.

Kämpän historiallinen arvo on kiistaton, joten on suuri harmi, että se on jäänyt kunnostamatta. Kämpän hirsikehikko on vielä kohtuukunnossa, joten jääkärikämppä olisi vielä ehkä entisöitävissä. Katto ja lattia pitäisi tietysti rakentaa aivan uusiksi.

Suomujokivarren Helanderin Kotajärven kämpän raunion päälle on rakennettu katos. Kämppähän on rakennettu 1800-luvulla ja siinä Elias Lönnrot ja M.A. Castrén viettivät joulun vuoden 1841 tutkimusmatkallaan. Kämpän raunio on museoitu sillä tavalla, että sen päällä on katos. Kun vesi- ja lumisateet eivät pieksä hirsikehikkoa, niin se säilyy jälkipolvien nähtävänä vielä pitkään.

Herää kysymys, eikö jääkärikämpän yllekin voisi rakentaa samanlaista katosta? Luulisi tähän tehtävään löytyvän myös talkooapua. Jos Ivalon Rajajääkärikomppanian ja Sodankylän Jääkäriprikaatin varusmiesten talkooapua ei enää nykyaikana voi käyttää, niin luulisi erilaisilta upseerikilloilta löytyvän asiaan harrastuneisuutta, intoa ja talkoovoimaa?

Jääkärikämpän historiallinen arvo on joka tapauksessa kiistaton. Se on ensimmäinen rajavartiokämppä, rajavartioasemaksi sitä ei voi oikein nimittää, tai tietysti siinä mielessä, että se oli tukikohta josta lähdettiin ja jonne tultiin. Samanlaisia hirsimökkejähän olivat tuohon aikaan myös vartioasemat.

Aikoinaan pohdittiin sitäkin, pitäisikö jääkärikämppä siirtää Imatran rajamuseon yhteyteen. Ajatus oli kuolleena syntynyt, koska Imatralla tuhannen kilometrin päässä Suomujokivarresta siirretty vanha kämppä ei olisi muuta kuin kasa vanhoja hirsiä.

Niin kauan kuin jääkärikämpässä oli katto paikallaan ja nurkkaan muurattu luonnonkivipiisi oli toimiva, on kämppä tarjonnut yösijan monille kulkijoille. Hieman vaikeassa paikassa se ehkä kuitenkin oli erämaan kulkijoita ajatellen. Kolttien maillehan kuljettiin Luton toista rantaa, joten tästä kulkuväylästä kämppä jäi sivuun. Helmenpyytäjille jääkärikämppä oli toki tuttu ja sota-aikana siinä yöpyivät Erillisosasto Petsamon eli ” Pennasen joukkojen” partiot.

Onpa jääkärikämpän kunnostamisesta tehty yksi eduskuntakyselykin. Vuonna 2002 innokas retkeilijä, kristillisdemokraaattien kansanedustaja Sakari Smeds kyseli, katsooko hallitus mahdolliseksi ryhtyä toimenpiteisiin itsenäisen Suomen ensimmäisen rajavartiokämpän kunnostamiseksi?

Smeds totesi kyselyssään, että tuhannet UK-puiston kävijät ovat pohdiskelleet kämpän historiaa. Hän piti kunnostamista perusteltuna muun muassa rajamiesperinteiden kannalta ja siltäkin kannalta, että pienen matkan päässä jääkärikämpältä on kolttaperinteestä kertova museoalue. Tähän kokonaisuuteen entisöity jääkärikämppä olisi sopinut erinomaisen hyvin.

Sisäministeri Vile Itälä totesi vastauksessaan, että museovirasto on luopunut kämpän kunnostamisesta, eikä kämpän kunnostamista ole sisällytetty Rajavartiolaitoksen toiminta- ja taloussuunnitelmiin. Yhtenä syynä sille, että kunnostamisesta on luovuttu, Itälä piti sitä, että kämpän katto oli täysin lahonnut ja kunnostaminen olisi käytännössä merkinnyt alusta alkaen uuden kämpän rakentamista.