Hyvinvointi

Saariselällä elokuussa 1982

”Kierdelin da kierdelin, ol´ selkä sumptsan painos”

Lähdin iltajunalla Helsingistä Rovaniemelle. Pakkaaminen jäi viime tinkaan. Sinäkö se olet, joka on vaihtamassa taas viikoksi työkiireet tuntureihin? Reitti on huolella mietitty, osin vanhoja, osin uusia maastoja. Lopussa on variaation mahdollisuus sään ja mielialan mukaan. Kuntoni on hyvä, toivotaan että paikat kestävät. Älä riskeeraa mitään, mitä et ole valmis menettämään.

Astun Ivalon bussiin Rovaniemen aamusateessa ja torkun kirjaa lukien Kiilopäälle saakka. Vaihdan patikkavaatteet päälle ja sullon matkakamppeet rinkkaan. Haukkaan kevyen lähtölounaan. Suuntaan Kiilopään rinnettä poroaidalle, löydän portin hieman harhailtuani. Näen vastaantulevan seurakunnan nuorisojoukon nousevan polkua sadeasuissaan kuin lapsuuteni taulussa kansan Jerusalemin tiellä. Vaihdan likomärät vaatteet Luulammen kämpällä, kiehautan mustikkasopat, kuuntelen kulkijoiden juttuja. Lähden täysi rinkka selässä sateessa nousemaan ylämäkeä. Kantamus ja askel painavat. Pystytän teltan Rautulammin täpötäyden majan kupeeseen.

Saariselkää Niilanpäältä

Herään pilvisenä aamuna muiden lähtötohinaan. Pakkaan teltan, juttelen lähtijöiden kanssa. Suuntaan Raututunturin yli Hikiojalle, joka on nimensä veroinen: hiki lentää ja paita kastuu. Juon Isotonicia runsaasti, en liikaa. Ajatukseni pyörivät: pitäisikö paussin, puukko hiertää - muista korjata, rinkka painaa p-le. Käväisen Kotakönkäällä, jatkan sitten Suomun jokivartta pohjoiseen päin. Pidän ruokatauon Padagovan ylityspaikalla. Valitsen väärän reitin. Paasjoen vasen laita on raskas kulkea enkä taida päästä Padagovan majalle, kun vesi on korkealla. Vaan on se maja purettu jo kauan sitten, kohta minun viime reissuni jälkeen. Kuljen sitten puronvartta Joukhaispäätä kohti. Se on raskas urakka. Hyräilen mielessäni tuttuja lauluja, mantra auttaa jaksamaan ja keskittymään. Suosikkini on yksi pieni elefantti, joka otti myös tovereita mukaan.

Kun pääsen Joukhaispään ja Lupukkapään väliselle kannakselle, avautuu näkymä Sokostille. Vaihdan hiestä likomärän paidan ja lepään. Virkistyneenä jatkan Pälkkimäojan päähän korkealla Sokostin ”suulla”. Se on minulle ”Jardin secrét” – salainen puutarha. Löydän sieltä hyvän leiripaikan virkistävän puron varrella. Tunnen itseni väsyneeksi, kaipaan juttuseuraa. Vanhat hyvät, kipeätkin muistot palaavat mieleeni. Katson hämärtyviä huippuja. Silhuetit piirtyvät taivaanrantaan. Takana on 30 kilometrin rupeama. Kuuma mustikkakeitto kruunaa päivän ja tuo unen.

Aamulla herään, aurinko paistaa ja pirteä tuuli kehottaa lähtemään. Teltan pakattuani lähden nousemaan Sokostille. Nousu käy kovassa tuulessa ketterästi. Sokostin selällä törmään jo tapaamiini tuttuihin kulkijoihin. Tähtäättekö samaan postiautoon perjantaina? Aurinko ja tuuli työntävät kepeitä ajatuksia. Haukka piirtää rajan taivaalle. Henki ja ajatus virtaavat. Tunturin päällä nautin näkymistä.

Lähden laskeutumaan kohti Kärppäpäitä. Rinteessä on pidettävä varansa, se on liukas, tuuli painaa päälle. Lisään alas mennessä vaatteita ylle. Näen Kärppäpäiden pohjoispuolella pienen lammen ja suuntaan sinne. Rinkka painaa 1000 kiloa, tuuli rassaa, ei kulje. Jouhipaita vain puuttuu. Pysyvätkö saappaat kiinni rinkassa, kuivuuko takana liehuva pyykki, miksi lähdinkään tänne hikoilemaan tuo kyttyrä selässä?

Nousen työläästi Pirttikallionvaaralle. Pulssi on tapissa. Mutta avaruutta ja kauneutta riittää. Saavun Vuomapään lammelle ja käytän vielä lämpimän nuotiontuhkan hyväkseni. Päätän huomenna hylätä Vongoivan taas kerran. Pääsenkö sinne koskaan? Päätän kulkea tietä pitkin Mukkakönkään ruoktuun. Ehkä siirrän huomenna rinkan painopistettä ylöspäin.

Seuraavakin päivä on sadepäivä. Keitän ruoan teltan sadekatoksessa ja pidän luppoa iltapäivään. Kirjoittelen. Kasaan kamppeet, kuljen tietä pitkin ja saavun sateen tauottua Mukkakönkään ruoktulle. Painopisteen siirto rinkan yläosaan on helpottanut matkantekoani. Olkapää ja selkä ovat vihoitelleet tuulen ja sateen vuoksi. Tupa on täysi, pääsen saunomaan hetimiten. Pystytän teltan ja suojaan rinkan hiiriltä. Ilta menee nuotiolla räiskäleitä paistaessa ja jutellessa. Tien historiasta ja muista olen kuullut reissulla montakin tarinaa. Vieressä istuva tyttö kertoo hiljaa poikakaverilleen veljensä kuolemasta.

Sade jatkuu seuraavanakin aamuna. En lähde ylös Kuikkapäälle, vaan suuntaan rajapolkua kohti Rajajooseppia. Ylös ei näkyvyyden ollessa nolla kannata mennä kastumaan, kun sen voi tehdä alempanakin. Laitanko sadeviitan ja kastun sisältä päin vai jätänkö pois ja kastun ulkoapäin? Edessä on 23 kilometrin patikka. Ylemmän Kiertämäjärven kämppä on varmaan täynnä – ehkä Rusinakaltioon mahtuisi? Jos ei kovasti sada, voin myös jäädä Harrijärven nurkille. Sataa tasaiseen tahtiin. Rinkka on korjattu ja muutenkin kevyempi. Kulku käy polkua pitkin juoheasti. Ajatuskin on kevyempi.

Anterin rajavartioasema jää oikealle. Kilometrit taittuvat tasaisesti. Saappaat hiukka hiertävät. Pidän välillä taukoja, syön kuivattuja sekahedelmiä. Harrijärven rannalla nautin kuumaa mustikkakeittoa. Siinä on hieno leiripaikka hiekkarantoineen. Rusinakaltion kämpällä tapaan paikkakuntalaisia ja kuulen kuulumisia. Porotilanteet, petokannat, kansallispuistohankkeet, miesten Leningradin matkat, saksalaisten sotapuuhat, Saariselän hakkuusuunnitelmat 30-luvulla. Lokan ja Porttipahdan altaat, Vuotos-hanke, lohen ostaminen Norjasta ja Nuorgamin kauppiaiden huono jama. Moottorikelkka tuli vuonna -65, tämä kämppä rakennettiin -70, Mukkaköngäs -68. Anteriin olisi ilman kansallispuistoa tullut autotie. Parkkipaikka, sata autoa, kioski? Kaukana on täältä etelän ihmisen maailma stresseineen ja ihmissuhdehömpötyksineen.

Sade on lakannut seuraavaan aamuun mennessä. Varusteetkin ovat kuivuneet. Sää on silti pilvinen ja sumuinen. En pidä kiirettä. Matkani alkaa lähestyä päätepistettään. Tähtään perjantain postibussiin, jään seuraavaksi yöksi teltalle Luttojoen varteen. Kuljettavana on tänään vain 10 kilometriä hiekkatietä. Tunturien hikiset ylämäet ja niiden huipuilta siintävät näkymät ovat piirtyneet muistoihini. Kävelen Luton sillalta kilometrin verran vasemmalle. Sieltä löydän hyvännäköisen teltta- ja nuotiopaikan ritilöineen ja penkkeineen. Etelän miehelle ja naiselle, miksei myös rajamiehelle tarkoitetun.

Teen tulet ja muistelen vaellusta. Yksin kulkeminen on hyvällä kelillä hienoa. Huonolla olisi mukava olla juttuseuraa. Sen pitää silloin olla tuttua, koeteltua ja pitkäpinnaista, että haukkuminen kohdistuu vain säähän. Reissu on ollut pitkä ja vaiheikas. Ehkä pari kaunista päivää, loput sateisia. Tuuli on puhaltanut viikon kroppani ja pääni läpi. Laulut ovat mantrana puhdistaneet sieluani. Olen astunut joka askelen sen vaatimalla tarkkuudella. Tuntuu olevan vuosi siitä, kun tulin Rautulammelle, löysin itseni Pälkkimäojan varrelta tai näin koko Saariselän Sokostin huipulta.

Lapissa on monenlaista kulkijaa. On tulilla juttelijaa, käytännön nikkaroijaa, luonnon tarkkailijaa, hikilenkkkeilijää. Millainen minä olen? Ehkäpä tunturissa on tilaa myös minunlaiselleni, joka tarpoo hikipäissään ajatuksiinsa vaipuneena. Jos meikäläinen olisi Giuseppe Acerbin tai Jakob Fellmanin sijasta tehnyt tutkimusmatkan Lappiin 1700- tai 1800-luvulla, tuskinpa jälkimaailma olisi Lappia oppinut tuntemaan. Minua kenties jonkin verran.

Olenko viihtynyt omassa seurassani? Huomasin viihtyneeni. Pari kertaa teki mieleni kiroilla, mutta pääsin sopuun. Tarvittaessa kerroin itselleni lohdutuksen sanoja.

Aamulla ehdin hyvin sytyttää nuotion ja viipyä ajatuksissani tunturissa. Sadekin on lakannut ja aurinko tullut esiin. Saavun rajavartioasemalle puolenpäivän jälkeen. Olen haaveillut lämpimästä suihkusta. Se on unohdettava, asema on lukossa. Sokostin kaverikin saapuu, on kahlannut Luton yli könkään kohdalta eli etelästä katsoen vasemmalta.

Vaelluksen jälkeen

Bussi saapuu, saan taisteltuani paikan. Ivalosta jatkan toisella bussilla Rovaniemelle. Teen varustelistan seuraavaa reissua varten: mitä liikaa, mitä puuttuu. Nousen junaan, asetun makuuvaunuun. Juna jyskyttää tasaisesti kohti etelää. Minulla on raukea olo.

Jälkikirjoitus

Tämän reissun jälkeen kolusimme tyttöystäväni, sittemmin vaimoni kanssa pohjolan tuntureita ja etelän saaria, kuten Madeiraa sekä Kanarian ja Kreikan eri saaria teltalla, karjamajoissa ja hylätyissä kirkoissa yöpyen. 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä palasin kolmesti silloin 8-10 vuotiaan Aino-tyttäreni kanssa Saariselälle, viimeksi viikon vaelluksella Raja-Joosepista Kiilopäälle. Ja nyt kesällä 2018 palaamme vaimon, kahden tyttären ja vävykokelaan kanssa jälleen Saariselän tutuille poluille Aittajärveltä Sudenpesälle, Sokostille ja Muorravaarakkaan. Saariselän maisemat eivät unohdu!

SEPPO SUIHKO