Hyvinvointi

Päivämukin: Poronhoidon historiaan tutustumassa Sallivaarassa

Saariselän Sanomien Päivämukin-juttusarjassa esitellään retkikohteita, joissa voi helposti käväistä päivämukin eli takaisin lähtöpisteessä ollaan vielä samana päivänä. Tällä kertaa retkeillään Lemmenjoen kansallispuiston alueella sijaitsevalla Sallivaaran erotusaidalla.

Ellei satu olemaan matkaamassa niin sanottua Pokantietä Inarista Kittilään tai toisinpäin, Sallivaaran poroerotusaita ei osu ohikulkumatkan varrelle. Toki sama pätee monen muunkin kohteen kanssa Lapissa, mutta vanhassa erotuspaikassa on kuitenkin niin hieno tunnelma, että käynti siellä kannattaa, vaikka se tietäisikin ylimääräistä autolla ajelua.

Kävelyreitin alkupää on Repojoella, joka sijaitsee noin 70 kilometrin päässä Inarin kirkonkylältä Kittiläntien (955) varrella. Auton voi jättää isolle levikkeelle, joka on Inarista tultaessa tien oikealla puolella. Kohdalla on kyltti opastamassa Sallivaaraan. Levikkeellä on kuivakäymälä ja sekajätteille tarkoitettu jätesäiliö.

Edestakaisin kuljettava reitti lähtee levikkeen eteläpäästä ja se on merkitty selkeästi opastekyltillä. Matkaa yhteen suuntaan tulee kuusi kilometriä ja polku on pääasiassa helppokulkuista tasamaastoa, tosin metsäisillä osuuksilla polun pohja on kivikkoinen ja juurakkoinen. Kuivalla kelillä reitillä pärjää tukevapohjaisilla ulkoilukengillä.

Ei pelkoa eksymisestä

Heti alkuun polku sukeltaa tien varren rehevään ja pensaikkoiseen metsikköön, jonne on jossain vaiheessa rakennettu lyhyen matkaa pitkoksia kulkua helpottamaan. Nyt pitkospuut ovat jo huonossa kunnossa, joten niillä kannattaa astella varovasti, jos ollenkaan.

Polku on merkitty harvakseltaan puisilla opasteilla, mutta kesäaikaan se erottuu maastosta niin hyvin, että mitään eksymisvaaraa ei ole. Vajaan kilometrin jälkeen polku yhdistyy sorastettuun mönkijäuraan.

Alkupään mäntyvaltaisen puuston jälkeen koivu valtaa alaa ja kasvillisuus muuttuu melko reheväksi. Ruska-aikaan täällä on varmasti hieno värimaailma. Eteneminen on erittäin helppokulkuista hiekkapohjaisella polulla, joka pääasiassa seurailee mönkijäuraa. Välillä se erkanee siitä hetkeksi palatakseen taas takasin uralle vähän matkan päässä. Seurata voi kumpaa jälkeä tahansa.

Välietapit kertovat etenemisestä

Polun varrelle on pystytetty kilometrin välein kyltit, jotka kertovat matkan edistymisestä. Toinen luku kertoo edessä vielä olevan kilometrimäärän ja toinen jo kuljetun. Kun on edennyt pari kilometriä, autotieltäkään ei erotu enää ohiajavien autojen ääniä.

Hiljaista on, jossain kaukana vain raakkuu korppi ja muutama pörriäinen lentää uneliaasti kuumassa ilmassa. Onneksi tuulee, sillä varsinkin avonaisilla paikoilla aurinko paahtaa kuumasti. Paarmoja ei enää ole kulkijoiden kiusana heinäkuun lopussa, sillä tällaisella ilmalla niiden luulisi lentävän.

Koivikko jää taakse, minkä jälkeen mänty valtaa taas alaa, ja metsäisemmät osuudet vaihtelevat avonaisten soiden kanssa. Metsässä kulkiessa saa katsoa tarkemmin myös jalkoihinsa, sillä paikoitellen polku on kivinen ja juurakkoinen. Maata kannattaa tähyillä heinä-elokuun vaihteessa muutenkin, sillä suuhun saa napsia jo tuoreita mustikoita polun varrelta ja näkyypä mättäiden keskellä muutama hillakin.

Soiden yli kulkee leveät, mönkijää varten rakennetut pitkospuut. Vaikka suolla viihtyvät heinät ovatkin kasvaneet niiden rakojen välistä, ovat ne muuten hyväkuntoiset ja pitävät jalat kuivina.

Sallivaaraa lähestyttäessä polku johdattaa vielä yhden ison suon yli pitkoksia pitkin, minkä jälkeen maa alkaa kohoamaan. Ensimmäisiä rakennuksia tulee näkyviin heti oikealla.

Monta taukopaikkavaihtoehtoa

Alueen infotaulu on heti vasemmalla, kun nousee pitkosten jälkeen kuivalle maalle. Kartasta kannattaa napata vaikka kännykällä kuva, sillä erotusaita ja sitä ympäröivät rakennukset sijoittuvat niin laajalle alueelle, että ne eivät ole kaikki toistensa näköpiirissä.

Infotaululta polku vie opastustuvalle, missä voi tutustua lähemmin Sallivaaran erotusaidan historiaan ja aidalla aikaansa viettäneiden ihmisten muisteluksiin. Metsähallituksen työntekijöiden kokoama materiaali pohjautuu Pirkka Laakson 90-luvun alussa tekemiin haastatteluihin.

Hyviä taukopaikkavaihtoehtoja on useita, mutta jos haluaa samalla täyttää vesipullot, kannattaa suunnata kartalle numerolla kolme merkitylle taukopaikalle, mistä löytyy päivätupa, vedenottopaikka, tulistelupaikka sekä kuivakäymälä.

Ennen kuin suuntaa takaisin autolle, kannattaa vielä ehdottomasti kiivetä Sallivaaran laelle. Vaikka nousu on jyrkkä ja melko pitkä, näköala palkitsee vaivannäön. Portaatkin ovat hyväkuntoiset, tosin kaide on osittain romahtanut.

Ruuhkaa Sallivaarassa ei ole. Paria poroa lukuun ottamatta vastaan ei tullut ketään muita kulkijoita.

"Hiljaista on, jossain kaukana vain raakkuu korppi ja muutama pörriäinen lentää uneliaasti kuumassa ilmassa.

Työntekoa, joppausta ja tansseja

Perimätiedon mukaan nykyinen Sallivaaran erotusaika on järjestyksessään kolmas tälle samalle sijalle rakennettu aita, ja se on rakennettu suurimmaksi osaksi vuoden 1933 aikana. Edellinen aita oli tehty vuonna 1896.

Erotusten aikaan poronomistajat yöpyivät kämpissään ja työväki yöpyi siellä, missä oli tuttuja. Väkeä saapui Enontekiöltä asti ja erotusaikaan Sallivaarassa saattoi olla jopa satoja ihmisiä. Kämppien lisäksi ihmisiä yöpyi laavuissa, joita rakennettiin metsiköihin.

Vanhin hirsikämppä on vuodelta 1897. Uuden aidan valmistuttua 1930-luvulla kämppiä oli kolme ja enimmillään niitä oli 15. Kämppien rakentaminen yleistyi toisen maailmansodan jälkeen jatkuen 60-luvun alkuun saakka. Viimeisin Sallivaaraan rakennettu kämppä valmistui 1960-luvun alussa, vain muutama vuosi ennen kuin erotukset siirtyivät uuteen paikkaan Hirvassalmelle.

Erotusalueelta löytyi myös Pirulaksi nimetty tanssipaikka, joka toimi päivisin kauppapaikkana, vaikka kauppa kävi kuuleman mukaan hyvin myös yöaikaan. Sodan aikana ja sen jälkeen kauppatorilla oli myytävänä muun muassa Ruotsista tuotua kahvia ja vaatteita. Viinajoppareitakin Sallivaarassa nähtiin.

Kesällä Sallivaarassa ei käyty, sillä muuten jäkälämaat olisivat polkeentuneet. Kesällä porotokkia paimennettiin tunturissa, missä syöpäläisiä oli porojen kiusana vähemmän. Syystalvella erotusaikaan Sallivaarassa saattoi olla yhteensä jopa 7000-8000 poroa.

Viimeinen erotus Sallivaarassa pidettiin vuonna 1963. Kun Kittiläntietä ruvettiin rakentamaan, vanha erotuspaikka jäi sijainniltaan syrjäiseksi. Seuraavana vuonna erotukset pidettiin ensimmäistä kertaa Hirvassalmen erotuspaikalla, joka sijaitsee aivan Kittiläntien varressa reilut viisitoista kilometriä pohjoisempana.

Metsähallitus ja Museovirasto entisöivät Sallivaaran aitarakenteet ja kämpät 1980-luvun lopussa, ja ne ovat nykyisin kulttuurihistoriallisia suojelukohteita. Sallivaara kuuluu Lapin perinnemaisemien joukkoon. Autiotupien huollosta vastaa Metsähallitus.

Lähteet: Metsähallitus, Luontoon.fi