Kulttuuri

Pekka Juntin Soratien päästä -novelli: Perukan rauhaa

Viikunan Tytti kysy Äsmarketissa, että miten sielä kylilä mennee. Mie sanoin, että mahottoman hyvin, ko ossaa olla ihmisiksi. Se kysy, että mitäs se meinaa. Mie sanoin, että sitä, ettei kuule mithään, eikä näe ko sen verran, että raitila pyssyy.

Tytti sano, että naa. Mie sanoin, että joo.

Että jos vaikka juhannuksen aatonaattona istuu ongela ja haaveilee savuahvenista jöötteporilaisila uusilapotuila ja kuulee yksinäisen kyväärin laukauksen järven takkaa, niin istuu vain niinkö ei olis kuullu mithään.

Tytti sano, että naa. Mie sanoin, että joo.

Tai jos hirviporukka pyytää viimistä vassaa ja koira on pantu karvalakin kokosille hirvenjäljile ja taasen pamahtaa sarkain laiassa justiin ko olet laosta uunipuita noutamassa, niin aattelet vain, että pakkanen se sielä petäjissä raikaa.

Niinkös son, Tytti sano ja mie, että jo ainaski.

Ja jos net kiikuttaa sitä maanomistajan kimpaletta siittä vasasta ja se on tummaa ko uuninluukku ja haisee kusele niin sannoo vain, että kiitos ja miettii tyköhnään, että mikhään son silmässä, ko ei punasen sävyjä erota, että onkhaan lunssa tulossa ko haistaa niin väärin.

Jassoo Tytti sano ja mie että niin soon.

Ja jos sattus niin typerästi, että ilveskilli asettus siihen lähitievale ja sitte yhtäkkiä katoais tai jos susi tulis maisehmaan ja kelkat ulvois kilpaa sen kans, niin näkis vain miten Otava tiukkuu ja kuulis ko pöllö huhuilee koivikossa.

Tai jos Teiskarin Veijo tulis vasapeijaisista normaalikunnossa eli suutupäissään ja Terttu huutas ikkunasta meile päin herraautaa, niin kattelis vain mettänpimeää ja aattelis, että on meillä täälä rauhallista ellää ja touhuta.

Pekka Juntti