Ihmiset

Palsin Tullin tarinoita XXV

Olli Nopsajalan tarina

Tankavaarasta tämäkin tarina alkaa

Tässä sarjassa kerrotaan Ivalojoen-Sotajoen alueen 1970-luvulla alkaneen uuden kultaryntäyksen eri vaiheista. Tällä kertaa poiketaan Tolosjokeen laskeville puroille, jonne löysi tiensä Olavi ”Olli” Lind. Hän ehti ansaita myös nimen Nopsajalka kullankaivajien parissa. Hänenkin kultauransa lähti liikkeelle jo 1970-luvulla.

Olli Nopsajalka Lind syntyi Heinolassa 1937, ja ehti kokea pommikoneitten kauhuja ensimmäisenä muistikuvanaan. Vartuttuaan hän muutti Helsinkiin 1960 päästen Telelle töihin. 20 vuotta myöhemmin hän muutti Kirkkonummelle ja 2004 Lampinsaareen.

Kesällä 1976 eräällä Lapin autoretkellä Olli jäi yöksi Postin ja Telen pitämälle Muotkan Majalle. Siellä hän kuuli, että seuraavana päivänä on Tankavaarassa kullanhuuhdonnan SM-kisat. Sinnehän mentiin ja Postissa työskentelevä tuttu Ape Järvinen tuli vastaan. Apella oli jo hiukan kokemusta huuhdonnasta. Muistoksi jäi valokuva, jossa oli Ape ja Olli vaimonsa kanssa kultalegenda Kokko-Heikki keskellään. Idea kullankaivuusta rupesi polttelemaan mielessä.

Seuraavana kesänä Olli hankki vaskoolin ja kokeili vaskausta Tankavaaran Hopiaojalla turistivaskaamon yläpuolella.

Siitä lähti liikkeelle joka kesäinen vaellus kultamaille.

– Tavoitteenani oli löytää oma valtaus. Parin viikon muonat repussani kiertelin Kyläjoet, Vuijemit ja Palsinojat pruuvimonttuja tehden. Enemmän kuitenkin nautin luonnossa olemisesta, muistelee Olli Nopsajalka.

Hyvää oppia hän sai Talvion Pekalta Elsaojalla sekä myöhemmin Partasen Antilta , joka kaivoi 1983-85 Palsin Matkahuollossa.

Olli kävi kerran kesässä myös Lemmenjoella ja tavallisesti vieraili Korhosen Yrjön ja Jallun luona Jäkälä-äytsillä.Yrjö kertoi hänelle rännien kaltevuuden ja veden virtauksen salat.

Oma valtaus

Haeskelua jatkui kesään 1989 saakka, jolloin Olli teki ekan valtauksen Kakslauttasen sivupuroon. Se oli nimetön pieni oja, josta tuli sitten Ollinpuro. Pölymäistä kultaa oli jonkun verran, mutta pohjakallion koloista löytyi joku nokarekin.

– Löysin sen kultapaikan ihan itse, siellä ei ollut kaivanut vielä kukaan. Olin siinä pääosin yksin, mutta kultaoppia kävi luonani hakemassa muun muassa Jänkäjyrä Salonen ja Martiskaisen Jari .

Olli muutti sitten Harriojan sivuhaaralle, joka laskee Harripäältä. Häntä ihastutti alueen historia, paikalla oli vanhoja Kultalan poliisi Schneiderin kämpänraunioita. Olli kaivoi siinä Alatalon Jaskan kanssa yhdessä. Tunturin Supikin oli siellä aloittanut uraansa ennen Nenosenojalle menoaan.

– Mustosen Hannun ja Vesan kanssa kokeiltiin ojan yläjuoksulla ”ekoimuria”. Se toimi ilman pumppua lappoperiaatteella ja tulokset olivat aika hyvät. Laite vaati melkoisen pudotuksen, jotta sen sai toimimaan. Kultaa oli siellä aika kivasti puron pohjassa. Koruhippujakin löytyi. Tästä oli tarinaa Lapin kullankaivajassakin.

Paikka oli syvässä kanjonissa ja kulku sinne raakaa rinteineen. Olli tuumasi Jaskan kanssa, että pitäisi saada lähempää tietä valtaus. Uusihaarasta puoli kilometriä Kutturan tien sillan alapuolelta löytyikin hyvä paikka.

– Alueen valtaukset oli silloin kaivostarkastaja Salon määräämässä karenssissa, mutta me saatiin siitä valtaus heti kun karenssi loppui.

Uusihaara oli ollut lähes kaivamatonta 1980-luvun puoliväliin saakka, kunnes Tuuralan Jorma Kiilopäältä löysi kilometriä alempaa mukavasti kultaa jokipenkasta. Myös Saariselän Pikku-Rami kaivoi siellä.

– Me tehtiin kovasti töitä ja saatiin kivasti kultaa. Suurimmat hiput oli yli kaksi grammaisia. Saariselän taiteilija Erkki Sandberg kävi minua siellä piirtämässäkin, muistelee Olli.

Suurimmaksi Ollin hipuksi jäi Harriojalta löytynyt 4-grammainen. Sen kanssa tapahtui kummajainen, kun Olli sai myydä sen kahteen kertaan. Ensimmäinen ostaja hävisi sen myöhemmin Ollille korttipelissä, jonka jälkeen hippu myytiin Saksaan.

– Kaivoin siinä sitten 17 keää, lopetin 2013. Se oli paras kultapaikkani, ja siellä sain ensimmäisen kiloni täyteen. Ja ihan lapiolla. Tommi Salonen valtasi sen heti kun se minulta jäi.

”Paljon hyviä muistoja jäi sinne”

Ollille kävi vaikeaksi lopettaa, mutta selkä ei kestänyt edes tunnin mittaista lapiointia. Alatalon Jaska lopetti jo 2004, mutta yksinäisyyttä Ollin ei tarvinnut kokea.

– Siellä alkoi käydä kovasti kokonaisia turistiryhmiä, nuorisoakin. En markkinoinut paikkaani mitenkään, joten se tapahtui viidakkorummun pärinällä. Huhu kiersi, että siellä on siisti paikka. Ei ollut pulloja, eikä tupakantumppeja pitkin raittia. Eiramon Jussikin toi ryhmän, jossa oli 46 henkeä, 8 eri kieltä kaikui. Kun yksin touhusin siinä, niin joka puolelta kuului että help me! help me! Mulla oli muuan monttu, josta löytyi aina kultaa. Vaskooli oli kuin tähtitaivas. Eräs saksalaisnainen sai siitä puolen gramman hipunkin, ja nehän lähti vasta kun kuski käskytti, että tänne jäätte, jos ette nyt lähde, nauraa Olli.

Leiri oli siisti, vieressä hyvä sauna ja uimapaikka, naapurissa ei ollut samaa tarjota. Olli otti vaskaajilta vitosen päivältä, nimellisen maksun. Hän opasti vaskaamista, neuvoi ja pesi häntiä.

Ollilla oli mukana Peni-koira yksitoista ihanaa kesää. Hän teki Penin kanssa pitkiä kävelylenkkejä vaskoolin, repun ja kahvivehkeitten kanssa pruuvaillen purojen latvoja.

– Ne oli parhaita hetkiä, kun sai olla rauhassa ja nauttia luonnon suuremmoisuudesta. Tuuli puhalteli siellä ylämaissa, se oli nautinto, silloin kulta muuttui sen kaiken sivutuotteeksi.

Kultakisojen järjestäjänä

Vaikka Tankavaaran kultakisat olivat jo tuttuja, niin vasta 1991 Olli Nopsajalka otti ensimmäistä kertaa itse osaa. Melko pian hän huomasi järjestelevänsä juhannuskisoja ensin Kakslauttaseen ja sitten Saariselän keskustaan. Samassa muodostui Kulta-cup, jossa oli neljä osakisaa, Pohjanmaan kisat Seinäjoella, Eväjärven kisat, Juhannuskisat ja viimeisenä Kullankaivajien kisat Ivalossa tai Kaisan kisat Savottakahvilan rannassa.

Virallinen järjestäjä oli Kultaperinne ry, Olli suunnitteli cupin säännöt. Kultaperinne jatkoi cupin järjestämistä vuoteen 2019, mutta osallistujien vähyys ja korona lopettivat kisat.

Vuosien 1995-2021 välisenä aikana Olli ehti olla järjestämässä yli viittäkymmentä kisaa. Se lienee alan ennätys, jolle voi nostaa hattua. Hän piti hommasta, mutta urakointi hippujen putkittamisessa ja plokkaamisessa oli rankkaa, ja joskus koko touhu hiukan epäkiitollista.

Miten Nopsajalka syntyi?

Kerran Eväjärven kultakisoissa Unnaslahden Matti teki rosvopaistia. Illan mittaan kävi jonkun mielessä, että nyt voisi kokeilla tulisilla hiilillä kävelyä. Olli mietti, että nopein jaloin ei ehdi jalat palaa.

– Minähän kokeilin sitä salaa. Kun se huomattiin, niin säikähdin heidän reaktiotaan sen verran, että kävely pysähtyi sekunnin murto-osaksi. Siinä jatkettiin ilonpitoa, ja minä karistelin isoimmat hiilet varpaiden välistä. Aamulla ihmettelin kun jaloissa tuntui vähän oudolta. No, nehän oli aika paukuroilla. Jalkapohjat oli sidottava teepaidan riekaleilla. Taurun Heikki sitten kisapaikalla kysyi, että mitäs Nopsajalalle kuuluu? Ajattelin, että nimihän sopii ja aloin ilmoittautumaan kisoihin Nopsajalkana.

Olli Nopsajalka ei koskaan katunut kultahommaan ryhtymistä.

– Ihastuin syvästi Uudenhaaran paikkaani, se oli viihtyisä ja kaunis kenttä. Toisella puolella puroa oli jykevää männikköä, toisella niittymäistä heinikkoa ja pajukkoa. Puronvarsi loisti kesäkuussa kulleroista, ja loppukesällä valkoisista vilukoista. Hirviä ja kärppiä kävi joskus kylässä, kuukkelit olivat vakiovieraita. Ripustin pari telkänpönttöä, ja koin senkin kun poikaset hyppäsivät sieltä maahan ja jättivät pöntön.

– Iltakahvien aikaan kuuntelin hiljaisuutta, linnunlaulua ja tuulen huminaa. Nautin siitä todella paljon. Tulin joskus valtaukselle jo toukokuun puolella. Silloin ei voinut tehdä juuri mitään, kun maa oli roudassa, mutta sen korvasi tunne, että sai taas olla siellä, muistelee Olli Nopsajalka.

Olavi Nopsajalka Lind on ollut eräs hienoimmista nykyryntäyksen kultamiehistä. Hän ei ole tuonut itseään esiin, mutta perinteen jatkajana, opettajana ja esikuvana hän on ollut merkittävä.