Paikallisuutiset

Kosmopoliitin kotiinpaluu

Kolttasaamelainen Hanna-Maaria Kiprianoff syntyi Ivalossa, vietti lapsuutensa Kangasalla, teini-ikänsä Torontossa Kanadassa ja kasvatti poikansa Tampereella. Koti löytyi lopulta Sevettijärveltä, jonka maisemista hän ei enää kaipaile maailman turuille.

– Ehdin asua Torontossa neljä ja puoli vuotta, minkä jälkeen tulin Tampereelle kauppaan kesätöihin vuonna 1989 ja sillä reissulla olen vieläkin, Hanna-Maaria Kiprianoff nauraa muistellessaan Suomeen paluutaan hieman alle parikymppisenä paluumuuttajana.

Kauppatädin uraa ei kuitenkaan kestänyt pitkään, sillä pian Hanna-Maaria aloitti parturi-kampaajan opinnot ja vaihtoi alaa. Kampaajan töitä hän teki Tampereella vuoteen 2011 asti, kunnes matka jatkui Ivaloon.

Hänen suunnitelmissaan oli ”elellä Ivalossa loppuelämä kampaajana”, vaan toisin kävi.

Uuden kielen opettelua

Äidin puolen karjalainen perimä näkyy Hanna-Maariassa vilkkautena ja puheliaisuutena. Hänen isänsä puolen suku on Petsamosta Suomeen toisen maailmansodan aikaan asutettuja kolttasaamelaisia.

Kolttakulttuuri on aina ollut tärkeässä asemassa Hanna-Maarian elämässä.

– Olen aina mieltänyt itseni kolttasaamelaiseksi, vaikka joidenkin mielestä sitä ei olisi saanut tuoda julki. Minulle se on kuitenkin aina ollut erityistä, hän sanoo.

Hanna-Maarian lapsuuden kodissa Kangasalla kolttaperimä ei näkynyt arjessa millään tavalla, mutta kesäaikaan Ivalossa mummolassa ollessa sen kanssa pääsi jonkin verran kosketuksiin. Koltan kielen hän kuitenkin opiskeli vasta aikuisena.

– Koltansaamea ei hirveästi käytetty, kun olin lapsi. Enimmäkseen sitä käytettiin silloin, kun minun ei tarvinnut tietää, mistä isä puhui vanhempiensa kanssa, tai mummo ja pappa keskenään, Hanna-Maaria muistelee.

Yllätys olikin suuri, kun kieliopintojen aikana hän sai huomata, että koltansaame tuntuikin etäisesti tutulta ja hän pystyi tunnistamaan joitain sanoja. Kielen oppiminen ei lähtenytkään täysin alusta, kuten hän oli etukäteen luullut.

Hanna-Maaria tunnustaa olevansa hyvin kriittinen kielitaitonsa suhteen. Koltan kieli on hänelle niin tärkeä, että joskus hänestä tuntuu, että se täytyisi osata täydellisesti, ennen kuin sitä voi puhua. Kanadassa asuessa hän kuitenkin oppi, ettei kieltä tarvitse osata täydellisesti saadakseen itsensä ymmärretyksi.

– Elämä on pakottanut puhumaan kieltä vähemmän täydellisestikin, mikä on hyvä asia, koska kieltä ei voi oppia ilman että sitä käyttää.

Koltansaamen kautta Hanna-Maarialle on myös auennut uudenlainen näkökulma kolttasaamelaiseen kulttuuriin. Hän ei silti koe jääneensä mistään paitsi, vaikka onkin opetellut kielen vasta aikuisena.

– Olen ymmärtänyt, että onhan minulla aina ollut se perimätietous, mutta en ole vain osannut tunnistaa sitä. Se tieto on välittynyt sanattomasti esimerkiksi silloin, kun olen lapsena kulkenut papan ja isän kanssa metsässä. Silloin olen oppinut kuinka käyttäytyä metsässä ja kuinka luontoa täytyy kunnioittaa, Hanna-Maaria pohtii.

Arkista aherrusta

Hanna-Maaria kuvailee itseään herkästi innostuvaksi sekä uteliaaksi uusia asioita kohtaan. Hän uskoo, että halu oppia uutta on vienyt häntä elämässä eteenpäin.

Koltansaamenkielen opiskelu sai hänet lopulta jättämään myös kampaajan työt Ivalossa ja muuttamaan Sevettijärvelle, kun hän aloitti työt Kolttakulttuurisäätiön kulttuurimatkailuhankkeessa.

Sen jälkeen Hanna-Maaria työskenteli jonkin aikaa Norjan puolella Neidenin Ä´vv-kolttamuseossa. Sieltä hän lähti opiskelemaan vuodeksi saamenmusiikkia Utsjoelle.

Musiikkiakatemian jälkeen hän palasi Sevettijärvelle ja aloitti työt koltansaamenkielisessä kielipesässä. Samoihin aikoihin hän haki ja pääsi saamelaislastentarhan opettajan koulutukseen Oulun yliopistoon, missä hän on kirjoilla tälläkin hetkellä.

Päätyönään hän kuitenkin tekee Anna Lumikiven kanssa Suomen Akatemian rahoittamassa Kolttasaamelainen Muistipankki -projektissa maailman ensimmäistä koltansaamenkielistä lasten musiikkikirjaa. Projektia on rahoitettu myös Jenny ja Antti Wihurin rahaston puolen vuoden työskentelyapurahalla.

– Jotenkin ajattelin, että tulin pohjoiseen viettämään rauhallista elämää, mutta toisin kävi. Järjestämme Annan kanssa samalla kaikenlaisia tapahtumia ja seminaareja, jotka osaltaan vievät vähän joka suuntaan. Silloin tällöin käyn auttamassa myös Ivalossa Elegant-kampaamossa, jotta taidot pysyvät tallella, Hanna-Maaria kertoo.

Kuten niin monelle muullekin Lapin asukille, myös Hanna-Maarialle luonto tarjoaa pakotien arjen kiireistä. Hänelle metsä on paikka, missä saa luvalla olla yksin ajatusten kanssa. Kesällä hän viettääkin mahdollisimman paljon aikaa ulkona marjastaen ja kalastaen.

Talvi puolestaan on rauhoittumisen ja käsitöiden tekoaikaa.

– Olen sellainen luova kaaos. Minulla on sata asiaa meneillään, kaikki on vähän kesken ja osa sitten jää. Esimerkiksi yksi helmivyö on ollut kesken kuusi vuotta. Ystäväni kerran osuvasti sanoi ja lohdutti, että se keskeneräisyys vain kuvastaa paluuta omille juurilleen, mikä on myös vähän kesken.

Kolttasaamelaisuuden tulevaisuus

Tällä hetkellä Suomessa asuu noin 600-700 kolttaa, joista koltankieltä puhuu arviolta 300 henkilöä. Kieltä osaavien määrä on kuitenkin pysynyt melko tasaisena viimeisten vuosien aikana ja kielipesissä kasvaa uusia kielen osaajia.

Hanna-Maarian arjessa kolttakulttuuri näkyy erityisesti oman työn kautta, mutta kieltä pääsee halutessaan käyttämään myös ihan arkisessa kanssakäymisessä Sevettijärvellä sekä Ivalossa.

Hanna-Maaria uskookin, että kolttasaamelaisuuden tulevaisuus on hyvillä kantimilla.

– Samuli Paulaharju kirjoitti aikoinaan koltista kertovan kirjansa esipuheessa, että kirja oli muistomerkki kohta kuolevalle kulttuurille. Onneksi niin ei ole enää, vaan pikemminkin päinvastoin. Minusta on todella ihanaa, että nuoretkin ovat innostuneet omasta kulttuuristaan.

Hanna-Maarian mielestä kaikkien kulttuuritekojen ei tarvitse olla näkyviä ja ison panostuksen vaativia tapahtumia. Niiden lisäksi hän haluaa vaalia arjen pieniä tekoja, jotka ovat paljon kestävämpiä tapoja siirtää perimätietoutta seuraavalle sukupolvelle.

– Se voi olla sitä, että ottaa lapsenlapset tai naapurin lapset mukaan, kun on lähtemässä nostamaan juuria tai kalastamaan. Ei kaiken aina tarvitse olla niin julkista tai näkyvää.

Kesällä Hanna-Maaria vieraili Venäjällä vanhan Petsamon alueella, missä hänen isänsä puolen isovanhemmat olivat syntyneet ja päässeet ripille. Alueen upean luonnon nähdessään hänen oli helppo ymmärtää, miksi Petsamosta Suomeen siirretyt koltat olivat kaivanneet sinne takaisin.

Hän kuitenkin ymmärtää, että kulttuurin pitää uudistua, jos se halutaan säilyttää. Luoviminen perinteiden ja uuden välillä on vaikeaa, mutta silti elintärkeää kulttuurin säilymisen kannalta.

– Pitäisi kuitenkin aina muistaa katsoa myös eteenpäin, eikä aina tuijottaa taaksepäin, hän toteaa.

Kotiinpaluu

Elämä on kuljettanut Hanna-Maariaa välillä hurjaakin vauhtia. Hän kuitenkin uskoo, että kaikki elämänvaiheet ja tapahtumat lopulta linkittyvät eheäksi kokonaisuudeksi, vaikka se ei heti olisikaan niin ilmeistä.

Tulevaisuudesta hän ei osaa sanoa muuta kuin että hän asuu edelleen pohjoisessa. Se on asia, jonka hän tietää nyt varmaksi, vaikka ystävät ovatkin sitä epäilleet.

Kun Hanna-Maaria vieraili Tampereella ensimmäistä kertaa pohjoiseen muuttonsa jälkeen, junan lähestyessä entistä kotikaupunkia hän tunsi olonsa todella jännittyneeksi. Entäpä, jos hän olikin tehnyt väärän ratkaisun ja tulisi katumapäälle?

Tampereen rautatieasemaa vastapäätä olevalla linja-autopysäkillä seistessään hän kuitenkin tiesi, ettei paluu kaupunkilaiselämään olisi enää mahdollista.

– Nyt on ihana olo, kun tietää kuuluvansa eikä siihen tarvitse kenenkään hyväksyntää. Enää en kaipaile minnekään muualle, vaan olen onnellinen näissä maisemissa, hän toteaa tyytyväisenä.

Jos jotain saisi vielä toivoa, se olisi, että hänen vanhempansa sekä poikansa perheineen muuttaisivat myös pohjoiseen. Silloin kaikki olisi täydellistä.

” Olen aina mieltänyt itseni kolttasaamelaiseksi, vaikka joidenkin mielestä sitä ei olisi saanut tuoda julki. Minulle se on kuitenkin aina ollut erityistä.