Paikallisuutiset

Palsin Tullin tarinat, osa XX

Iso-Jussi, Väliojan elinkautinen

Tässä sarjassa seurataan 1970-luvulla alkanutta uutta kultaryntäystä Ivalojoen ja sen sivujokien varsilla. Tässä jaksossa liikutaan Pahaojan vanhan kultakämpän ympäristössä. Paikka oli 1920-luvulla lyhyen aikaa legendaarisen Heikki Kivekkään kultahankkeen päänäyttämönä. Sille tuli isoille hankkeille tyypillinen nolo loppu.

Alueelle rakennettu tiepohja toi sinne monia kullanhuuhdonnan kokeilijoita, joista eräs oli Heikki Kokko , suuren 1940-luvun lopulla suoritetun Sotajoen patoamisurakan alkuunpanija, jolloin joen pohjasta urakoitiin kolmen kesän aikana pari kiloa kultaa.

Uusi aika, uudet miehet

Sotajokeen lännestä laskevan kolkon kanjonipuron, Pahaojan, alueella oli 1880-luvun kultaryntäyksen aikana kaivettu niukasti. Kultaa löytyy sieltä täältä, mutta yleensä vähän, ja harva on jaksanut uurastaa paksujen kivien välistä rikkaampaan kalliopohjaan asti.

1970-luvulla oli alueen ensimmäinen valtaaja porilainen Taavi Peltola , joka yritti huuhtoa Pahaojan suun kivikkoa laihoin tuloksin. Sotajoen pohjaa tutki imurilla nelimiehinen joukko kuvanveistäjä Teuvo Tuomivaaran johdolla. Ryhmän jäsenistä Seppo Saresto on kaivellut kultaa aina 2010-luvulle asti.

1980-luvun puolivälissä Pahaojan suun jyrkkää rinnettä penkoivat nk. Lännen kaksoset melko hyvin tuloksin, ja vuosikymmenen loppupuolella Pahaojan kämpän yläpuolella Petri Vesterinen , hänkin kalliopohjasta kultaa hyvin löytäen.

Noihin aikoihin sinne eksyi myös Jussi Kallioniemi , joka oli hiljaa mielessään haaveillut kullanhuuhdonnasta. Kallioniemi kokeili ensimmäisenä pienen Väliojan suun kaivamista. Ojaa oli aiemmin käytetty pelkästään rännitysveden hankkimiseen. Jussi kuitenkin löysi siitä kultaa, ihastui paikkaan, ja muuttui alueen elinkautiseksi.

Orpopojan valssia

Jussi oli poikasena orpo, isovanhempien hoidossa. Jo 15-vuotiaana hän lähti vaarin kuoltua tienuuseen. Kohta hänellä oli vaimo ja viisi lasta. Mutta oli myös kesälomia, ja silloin hän suuntasi Lappiin.

– Kesällä 1987 eksyin sattumalta Pahaojalle yöksi. Maastossa kävellessä seutu tuntui jotenkin niin kutsuvalta. Mulla oli vaskoolikin mukana, ja muutama hengetön löytyi.

Niin pienestä lähti liikkeelle yli 30 kesää jatkunut into päästä Pahaojan maisemiin. Seuraavana kesänä Jussilla oli jo oma valtaus Väliojan suussa. Alettiin puhumaan Iso-Jussista, kun miehellä oli saman niminen poikakin. Kolmantena kesänä hän löysi 8,35-grammaisen hipun, ja kuume astui pysyvästi miehen sisimpään.

– Talvella tuli luettua kaikki kirjat, jotka aihetta vähänkään käsittelivät. Näin jälkeen päin olisi kai pitänyt tutustua touhuun jonkun kokeneemman kautta, alussa tuli tehtyä virheitä.

Jussi antoi ison hipun vaimolleen, ja saikin hänet suostumaan miehen kesien viettoon kultamailla.

– Aluksi käytin normaalin kesälomani, mutta sitten jatkoin sitä siirtämällä talviloman ja ottamalla omaakin lomaa, tuntui tärkeältä olla niin pitkään kuin pystyi. Ja vieläkin tuntuu, ettei tätä voi ihan vapaaehtoisesti lopettaa, naurahtaa Jussi.

Maailmanpankin surun ja ilon hetkiä

Lapset ja vaimokin kävivät joskus valtauksella. Jussilla oli rinteessä piilossa jonkinlainen koppero nukkumista varten, leiripiha ja saunakin. Paikat olivat aina äärimmäisen siistinä. Kaikki tuntui sujuvan.

Kesällä 1994 sattui kuitenkin pahinta, mitä mies voi kokea. Heinäkuun 19. päivänä käveli leiriin kaksi poliisia. Jussi sai kuulla, että hänen vanhin poikansa, Pikku-Jussi, oli kuollut auto-onnettomuudessa.

– Siitä tuli pitkä yö istua ja miettiä. Päätin lähteä kotiin vasta aamulla. Mietin, että ihmisen elonpiiri on paalutettu riemun ja tuskan väliin. Siinä se liikkumatila menee. Mutta jotenkin sen jälkeen nuo Pahaojan maisemat tuntuivat entistä rakkaammilta.

Kesällä 1995 Väliojan viereinen Maailmanpankiksi kutsuttu joen sisämutka vapautui aiemmilta valtaajilta. Jussi hankkiutui siihen ja mukaan valtaukseen tulivat lääkäri Pekka Kivimäki, Jaskarin Jussi ja Levonperän Ville , toinen lännen kaksosista. Myös Mäenpään Jari ja Pirkko aloittelivat siinä.

– Kaivoin sitä pankinreunaa sitten kuusi vuotta. Se oli ihan vanhan miehen jäljiltä, ei siinä edeltäjät olleet kaivaneet juuri mitään. Siinä oli kaivettu vain puolen metrin kerros.

Pankin yläreunassa nousi kallio pintaan. Vanha mies oli repinyt kalliota hiukan, mutta pysähtynyt.

– Minä aloin purkamaan sitä, ja sieltä löytyi koruhippuja hyvin 0,2-1,0 gramman väliltä. Kun otti ämpärillisen kallionpintaa, niin siitä saattoi välähtää rännissä pari-kolme kivaa hippua. Se tuntui aivan mahdottomalta, mutta pian sekin loppui.

Valtausaika päättyi 2001 ja paikkaan lankesi kahden vuoden karenssi. Viranomaiset sanoivat, että uudet paperit kannattaa laittaa puolitoista kuukautta ennen karenssin päättymistä.

– Kävi kuitenkin ilmi, että paikka oli annettu jo lokakuussa muille. Mulla oli käynyt siellä oululaisia poliiseja luvallani vaskaamassa. Ne kun näki, että hiukan kultaakin tuli, niin olivat kertoneet siitä eteen päin. Sen sai eräs varatuomari 2003.

Uusia kaivuukuvioita ja paluu vanhaan

Väliojassa ei tahtonut riittää rännivettä koko kesää. Jussi siirtyi vuonna 2011 kilometrin alemmaksi, nykyisen leirinsä vastarannalle kokeilemaan rantatöyrästä ja siitä tulikin hetken kivasti kultaa.

– Meillä on siinä ollut hyvä porukka, ei turhia riitoja ole tarvinnut käydä. Ollaan oltu vähän kuin Levonperän Villen perillisiä.

Väliojalla alkuaikana tehdyt virheet saivat miehen kuitenkin vielä kerran palaamaan sinne. Piti käydä tutkimassa mitä alussa tuli peitettyä rännikasojen alle.

– Tein Väliojalle jängän alapäähän semmoisen parinkymmenen kuution vetoisen padon, jotta saa paremmin vettä riittämään. Parina kesänähän mä kävin Paskaojalla avaamassa vanhan Väliojanjängälle auotun juoksutusojan saadakseni vettä paremmin. Muutama päivä sitä piti juoksuttaa ennen kuin se vaikutti Väliojassa.

– Olen ollut ihan tyytyväinen siihen mitä olen löytänyt. Eihän tällä ole rikastunut. Sen verran on kuitenkin tullut, että into on jäänyt päälle. Joskus oikein huonona kesänä on saalis jäänyt alle kymmenenkin gramman.

Luonto on ollut parasta

Jussi kertoo kokeneensa voimakkaasti luonnon pienet nyanssit.

– Siinä on kaikki paikallaan ja samalla rauha. Kuukkeleita, riekkoja ja erityisesti kärppiä on tullut leirissä seurattua. Sopulikesänä 2012 oli kaikkia pikku petoja runsaasti loppukesästä. Hiiripöllö kierteli ja tuntui kuin olisi etsinyt paria vielä syksypuoleen, elkeet oli sen kaltaisia.

– Mä olen luonteeltani vähän vetäytyvä, enkä ihan helppo. Viihdyn yksin parhaimmin, mutta olen aika sosiaalinen erakko. Maailmanpankilla meitä oli iso porukka, ja oli aina joku jonka kanssa saattoi vaihtaa ajatuksia. Mutta kun tulee syksy ja pimeä, ja on jäänyt yksin muiden lähtiessä, niin onhan se aina vähän semmoinen murros. Mistään ei kuulu kuin hiljaisuutta. Sitä herkistyy kuuntelemaan.