Ihmiset

Eletään Lapissa

Kaksi työuupumusta läpikäynyt Sonja Lassila muutti Ivaloon ja löysi itsestään luovan puolen – sekä yrittäjän

Teknobileistä alkanut ystävyys rohkaisi helsinkiläistä Sonja Lassilaa kokeilemaan asumista Ivalossa. Kun vuosi oli täynnä, pelkkä ajatus paluusta Helsinkiin tuntui mahdottomalta.

Kun Sonja Lassila ensimmäisen kerran sairastui työuupumukseen loppuvuodesta 2018, riitti joululoma palauttamaan olotilan sen verran normaaliksi, että loman jälkeen hän pystyi jatkamaan töitään entiseen malliin helsinkiläisessä sijoituspalveluyhtiössä.

Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa opiskeleva Sonja oli headhuntattu yritykseen ensin harjoittelijaksi, mutta käytännössä hän teki alusta asti sijoituspalvelujuristin töitä. Ensimmäisen burnoutin jälkeen toimistolle palkattiin lisäapua, mutta se ei auttanut, sillä merkittävien yrityskauppojen myötä työmääräkin lisääntyi vähintään uuden juristin työpanoksen verran.

Toinen loppuun palaminen seurasi jo elokuussa.

– Olin aika vihainen itselleni, etten ekan burniksen jälkeen tehnyt tarpeeksi muutoksia elämääni, Sonja toteaa nyt.

Toista työuupumusta seuranneella sairauslomalla Sonja pakeni perheensä omistamalle mökille saaristoon Turun ja Hangon välimaastoon. Mökillä oli aikaa ajatella asioita ja siellä ollessaan Sonja alkoi pohtimaan , mitä hän oikeasti halusi elämässään tehdä. Töihin sijoituspalveluihin hän ei ollut edes hakeutunut tietoisesti, eikä ala kiinnostanut häntä samalla tavoin kuin esimerkiksi hänen kollegoitaan.

– Mietin silloin, että minua kiinnosti luonto ja retkeily. Olin sinä vuonna nukkunut jo varmaan 60 yötä ulkona, koska se oli minulle henkireikä ja pako töistä.

Niinpä Sonja googlasi ”eräopaskoulu Ivalo” ja päätyi Saamelaisalueen koulutuskeskuksen sivuille. Vuoden mittainen eräopaskurssi oli alkamassa seuraavana keväänä ja hakuaikaa oli jäljellä kaksi päivää. Sonja laittoi hakupaperit menemään.

Jo ennen kuin opiskelupaikka oli edes varmistunut, hän vuokrasi paritalon puolikkaan ja muutti Ivaloon tammikuussa 2020, päivä kaamoksen päättymisen jälkeen.

Iso apina niskassa

Sairausloman päättymisen jälkeen ja ennen muuttoaan Ivaloon Sonja jäi opintovapaalle saattaakseen loppuun oikeustieteellisen opintonsa. Viiden vuoden työrupeaman aikana hän oli ollut koko ajan niin työllistetty, ettei opinnoille ollut jäänyt aikaa.

Opintovapaallakaan korkeakouluopinnot eivät kuitenkaan edistyneet toivotusti.

– Minulla ei ollut kapasiteettia opiskeluun, koska olin ihan loppu. Sitten alkoi eräopaskoulu, joka vei kaiken ajan, koska se kiinnosti niin paljon. Kun se sitten päättyi, päätin suorittaa oikiksen opinnot loppuun, Sonja muistelee.

Siihen mennessä Sonja oli ollut kirjoilla Helsingin yliopistossa 11 vuotta ja häneltä puuttui oikeustieteen maisterin tutkinnosta enää pro gradu -opinnäytetyö sekä yksi kurssi. Välissä oli kuitenkin tehty tutkintorakenteen uudistus, mikä teki jo suoritettujen opintojen yhteensovittamisen uudistetun tutkinnon kanssa todella vaikeaksi.

Sonjan olisi tullut käydä uudelleen hallinto- ja rikosoikeuden tapaisia laajoja kurssikokonaisuuksia, ennen kuin olisi voinut valmistua.

– Jumppasin asiaa puolisen vuotta, kunnes tulin siihen lopputulokseen, että se olisi liian työlästä. Luovuin opinto-oikeudesta ja se oli äärimmäinen helpotus. Asia oli ollut iso apina niskassa pitkän aikaa. Nyt omat juridiset tiedot ja taidot ovat ylemmän korkeakoulututkinnon tasolla, mutta tutkintoa ei ole, Sonja toteaa.

Samoihin aikoihin häntä kosiskeltiin töihin helsinkiläiseen asianajotoimistoon. Etätyömahdollisuuttakin väläyteltiin, jos Sonja olisi halunnut työskennellä Ivalosta käsin.

Toisaalta hyväpalkkainen työ houkutti pitkään palkkatyöstä poissaollutta Sonjaa, mutta nyt hänellä oli myös toinen mahdollisuus: työllistyä uudelle uralle eräoppaana.

Sonja ymmärsi, että oli tullut aika tehdä isoja päätöksiä.

– Jätin sitten kaikki lakihommat pois.

Sen sijaan Sonja lähti talveksi eräoppaan töihin Saariselälle hiomaan eräopaskoulussa opittuja taitojaan. Kauden jälkeen hän tiesi olevansa valmis toimimaan myös itsenäisenä yrittäjänä.

Nokikokin hommia

Viime kesänä Sonja perusti oman toiminimen ja aloitti itsenäisen eräoppaan työt. Hänen erikoisosaamistaan on luonnontuntemus sekä pienryhmille tarkoitettujen kokkauskurssien järjestäminen avotulella. Hänellä on myös kotonaan avotakka, jossa hän laittaa ruokaa useamman kerran viikossa ja syventää osaamistaan.

– Ravintolakokemukset ovat melko samanlaisia, missä päin maailmaa onkin. Ruoan valmistaminen ulkona ja sen opettelu jää erilaisella tavalla mieleen. Vaikka olisi hyväkin kokki, ulkona kokkauksessa voi oppia jotain uutta, hän pohtii.

Kokkauskurssien lisäksi Sonja tekee oppaan töitä sekä itsenäisesti että ivalolaisen retkeilyvälineliikkeen ja muiden paikallisten matkailupalveluita tuottavien yritysten kanssa. Tällä hetkellä Sonja myös opettaa englantia Saamelaisalueen koulutuskeskuksessa. Monipuoliset ja vaihtelevat työtehtävät sopivat hänelle hyvin ja tarvittaessa hän myös uskaltaa kieltäytyä työkeikoista , jos työtahti alkaa tuntua liian kovalta.

– Burnikset ovat opettamaan minua tunnistamaan itsessäni hälytysmerkkejä. Jos on tosi paljon töitä, sitten täytyy pitää pari päivää vapaata.

Työuupumuksesta toipuminen ja muutto Ivaloon ovat tuoneet mukanaan myös muita, yllättäviäkin muutoksia elämään. Kolmen vuoden aikana Sonja on opetellut maalaamaan, neulomaan, soittamaan kitaraa, bassoa, ukulelea ja pianoa sekä nikkaroimaan.

Aikaisemmin hän ei edes pitänyt itseään mitenkään erityisen luovana tyyppinä.

– Ehkä tämä luonnonläheisyys on tuonut sitä luovuutta esiin ja olen löytänyt kapasiteettia ja resursseja luovalle toiminnalle. Täällä on saanut rauhoittua.

Hän on huomannut, että myös ruoanlaitossa luovuus on isossa osassa, ei pelkästään reseptien suunnittelussa, vaan myös ”pipertelyssä”, jotta annoksista saa nätin näköisiä.

– En olisi voinut kuvitella Helsingissä asuessani, että minussa on tuollaisia puolia. Vaikka silloin olisikin ollut aikaa, on ollut niin kulahtanut olo itsensä kanssa, ettei ole jaksanut alkaa opetella mitään uutta, hän toteaa.

” Sori vaan äiti”

Kolmen Ivalon vuoden jälkeen Sonja tuntee kotiutuneensa pienelle paikkakunnalle hyvin. Asiaa toki edesauttoi se, että hän tunsi täältä ihmisiä jo entuudestaan. Se oli myös syy siihen, miksi hän alun alkaenkin hakeutui eräopaskouluun juuri tänne.

– Olin tavannut teknobileissä Helsingissä yhden saamelaisen tytön Ivalosta, jonka kanssa tutustuin sen yhden illan aikana todella hyvin. Me tanssittiin yhtä kovaa, Sonja nauraa.

– Me sitten kaverustuttiin, ja kun kävin Ivalossa, tapasin myös hänen kavereitaan , joista yksi vuokrasi minulle myöhemmin asuntonsa, hän jatkaa.

Alun perin Sonja ajatteli asuvansa Ivalossa vuoden verran, jotta ehtisi nähdä kaikki vuodenajat. Jos Helsinkiin paluu alkaisi houkuttaa ennen kuin vuosi olisi täynnä, hän sinnittelisi vielä kuukauden. Jos sittenkin tekisi mieli vielä lähteä, hän sallisi sen itselleen.

Tällaista kamppailua hänen ei kuitenkaan tarvinnut koskaan itsensä kanssa käydä.

– Vuosi meni, eikä mitään mahdollisuutta, että lähtisin takaisin. Sori vaan äiti.

Sonjan vanhemmille tyttären muutto ja korkeakouluopintojen keskeyttäminen oli aluksi shokki. Pitkästä maantieteellisestä välimatkasta huolimatta Sonja kuitenkin kokee, että kaikki tapahtunut on tuonut heitä lähemmäksi toisiaan. Nykyisin he viettävät enemmän aikaa puhelimessa kertoen kuulumisiaan puolin ja toisin, mitä tapahtui vähemmän silloin, kun Sonja vielä asui Helsingissä.

Tällä hetkellä Sonja seuraa poikakaverinsa kanssa tiiviisti Ivalon talo- ja tonttitarjontaa, sillä haaveissa on oma koti, jonka pihaan mahtuisi kota, jossa Sonja voisi vetää kokkauskursseja säältä suojassa.

– Kiirettä ei ole, mutta nyt on lyhyempi matka kauppaan kuin sienimetsään. Kun on tänne asti tullut, niin sen pitäisi olla toisinpäin. Kauppaan pääsee kyllä autollakin.