Arktis - Likaista lunta

Pohjoinen ulottuvuus on romua, valhetta ja thaimaalaista pikaruokaa

Uutuuskirjassa Arktis - Likaista lunta, tietokirjailija Ville-Juhani Sutinen matkaa arktisilla alueilla ja tarkastelee miten ihminen on toimillaan muuttanut Arktista vuosisatojen ajan. Hän romuttaa myyttejä puhtaasta valkeasta Pohjolasta ja hämmästelee sitäkin, kuinka Jäämeren rannoilla ja arktisilla alueilla törmää tämän tästä aasialaisiin siirtolaisiin ja ennen kaikkea thaimaalaiseen pikaruokaan ennemmin kuin alkuperäisasukkaisiin ja paikalliseen ruokakulttuuriin.

Kirjassa matkataan erityisen paljon Venäjällä ja Venäjän vaikutuspiirissä olleilla ja olevilla arktisilla alueilla. Neuvostoliitolle Arktiksesta tuli ennen pitkää todellinen pakkomielle ja varsinkin Stalinin ajalla valtio projisoi sinne suurimmat fantasiansa. Neuvostoliiton propagandassa Arktinen oli kuin "Uusi Amerikka", jonka sosialistinen realismi muokkaisi ja nostattaisi pohjoiseen uutuuttaan hohtavien kaupunkien ja asutuskeskusten maan.

Kirjassa tuodaan esille kuinka monella tavalla Neuvostoliitto yritti Arktista valloittaa - ja monet valloitusretket menivät enemmän tai vähemmän mönkään . Yksi esimerkki on valtamerialus SS Tseljuskinin onnettomuus.

Vuonna 1933 tavallinen valtamerialus lähti pohjoista meritietä eli koillisväylää Murmanskista Vladivostokiin tarkoituksenaan testata Jäämeren soveltuvuutta liikennekäyttöön. Kyydissä oli yli sata matkustajaa, ja osa miehistöstä otti mukaansa perheen. Yksi lapsikin ehti syntyä laivalla. Laiva ei ollut jäämurtaja, joten lopulta arktinen merijää telkesi sen jäihin. Laiva murskautui hiljalleen jäiden puristuksessa, mutta miehistö ja matkustajat perustivat jäätikölle pienoiskaupungin teltoista, laivan osista ja lumesta. Laivasta löytyvillä lapioilla venäläiset tekivät jäälle kiitoradan, johon lentokoneet laskeutuivat ja pelastivat jään vankeina olleet " tseljuskinilaiset ".

Neuvostoliitto ei jäänyt mitenkään häpeilemään Tseljuskin-laivan tuhoutumista, vaan päätti ottaa tapahtumista nopeasti irti kaiken mahdollisen propagandan ja ilon.

Lentäjät, jotka laskeutuivat hakemaan haaksirikkoutuneita jäätiköltä, olivat sankareita, jotka voittivat Pohjolan haasteet. Ja taitavia lentäjät varmaan olivatkin, sillä muutama kone putosi jäätikölle pelastusoperaatioiden aikana, mutta lentäjät selvisivät hengissä.

Vankileireillä jopa vangit iloitsivat, että pelastusoperaatio oli poikkeuksellisen merkittävä poliittinen tapahtuma, joka osoittaa maailmalle, mihin bolsevikit todella pystyvät.

Kun lentäjät eivät heti saaneet radioyhteyttä haaksirikkoisiin ja heidän pelättiin kuolleen, keksittiin tällekin yksityiskohdalle elämää suuremmat mittasuhteet. Kävi nimittäin ilmi, että ensimmäisten yhteydenottojen aikana oli juuri pidetty dialektisen materialismin oppituntia - ja eihän oppituntia voinut keskeyttää pikkuasioiden takia!

Lovozero - valheelle rakennettu

Lovozeron pienen kaupungin sielunelämää ja tarkoitusta kirjailija Ville-Juhani Sutinen näyttää pohtineen tarkoin. Lovozerohan on vanha kaupunki, tai pitäjä, siitä löytyy mainintoja 1500-luvun jälkipuoliskolta Iivana Julman valtakaudelta. Mitään erityistä strategista arvoa Lovozerolla ei ole koskaan ollut, koska se sijaitsee yli 150 kilometrin etäisyydellä Jäämeren rannasta. Lovozero ei ole kauppapaikka, eikä kulttuurin kehto, ja kyseenalaista on sekin, onko se tänä päivänä saamelaisten pääkaupunki, vaikka Venäjä sitä sellaisena esitteleekin .

Kirjailija arvelee, että kaupungin nykyinen arvo saamelaisten pääkaupunkina on osin keinotekoisesti luotu. Tämä selviää jo väestömääristä. Vain viidennes Lovozeron asukkaista määrittelee itsensä saamelaisiksi, ja suurin osa heistä on kaupunkiin muualta muuttaneiden tai siirrettyjen jälkeläisiä. Loput ovat komeja ja venäläisiä.

Lovozeron keinotekoisesta asemasta saamelaisten pääkaupunkina Venäjällä kielii sekin, että 1800-luvun lopulla Lovozero ei oikeastaan ollut saamelainen vaan korostuneemmin komilainen . Saamelaisia itse asiassa siirrettiin Lovozeroon juuri siksi, että kylä oli voittopuolisesti komien asuttama, joten kylän asuttajapohjaa täytyi neuvostoliittolaiseen tapaan monikulttuuristaa .

Lovozerossa vietetään nykyisin vuosittaista porofestivaalia, mutta kirjailija pitää sitäkin jonkinlaisena keinotekoisena " kitchinä ", mutta toisaalta, ovatko alkuperäiskansojen tapahtumat muualla maailmassakaan, sen aidompia, hän kysyy.

Kirja kertoo anekdootin, kuinka Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Koutokeinosta tuli saamelaisten taiteilijaryhmä laulamaan ja tanssimaan Lovozeroon . Kaikilla esiintyjillä oli perinneasut yllään viimeistä piirtoa myöten - Lovozeron saamelaiset seurasivat esityksiä mielenkiinnolla. Heillä oli yllään maastokuvioidut housut, farkut ja piraattiverkkatakit . Koutokeinolaiset esiintyivät saameksi - lovozerolaisten kieli oli venäjä, kunnes heille opetettiin koutokeinolaisten kieltä, pohjoissaamea...

Kirjailija on lukenut Lovozerosta monet lehtijutut, joissa kerrotaan upeiden kuvien ryydittämänä autenttisen kansan elämästä porojen kanssa. Tietokirjailija Sutinen ei onnistu tällaista elämäntapaa Lovozerosta löytämään. Hänen silmissään Lovozero on ankean harmaa venäläinen pikkupitäjä. Lovozerossa on toki Kuolan saamelaisten museo, jossa kirjailija pistäytyy.

Museossa päivystävä villatakkimummo kulkee Sutisen perässä museossa ja sammuttelee valoja hänen jäljiltään. Museo on äkkiä nähty; kivensiruja, nuolenpäitä, täytettyjä poroja, saamelaisnukke kehtomaisessa reessä. Vaikka Ville-Juhani Sutinen on kokenut Venäjän-kävijä ja tutkinut Venäjällä myös Venäjän vankileirien jäännöksiä, niin Lovozeroa hänkin kavahtaa:

– Lovozeron kaltaisessa paikassa alkaa pian miettiä, minkä vuoksi tänne oikeastaan on tullut. Itse en jää kylään edes yöksi, vaan vietän täällä vain lyhyen syyspäivän, mutta silti joudun jo levittelemään käsiäni. Maantie on ajettu loppuun, keskusta kierretty ja valokuvia otettu. Sen jälkeen minulla ei ole täällä mitään toimitettavaa.

Rodina - Arktiksen suurin elokuvateatteri

Kirjailija Ville-Juhani Sutinen etsii myös Murmanskin syvintä olemusta ja onnistuu lopulta löytämään kaupungin liepeillä olevan Pohjoisen laivaston museon. Kun tietää, että Pohjoinen laivasto on Venäjän ylpeys myös tänä päivänä, hän kummastelee, kuinka museo on unohdettu vanhaan telakkatyöntekijöiden tyhjäksi jättämään klubitaloon ja kaikesta huokuu ummehtunut neuvostoajan henki.

Museokäynnin viimeistelee narikassa päivystävä mummo. Sutinen hakee museokierroksensa jälkeen takkinsa narikasta ja babushka kyselee, mistä päin vieras on. Kun hän saa kuulla Sutisen olevan Suomesta, purskahtaa venäläismummo nauruun ja sanoo, että suomalaisilla on vaikea kieli. Tämän jälkeen mummo lässyttelee ja puhuu Sutiselle vauvankieltä.

Hämmentynyt Sutinen yrittää selvittää jotain suomalais-ugrilaisesta kielestä, ja mummeli viittoo kädellään eteensä, kuin kaukaisuuteen, ja naurahtelee, että Suomen puhujat ovat tuolla jossain, kaukana pohjoisessa. Mummeli pitää sormillaan silmiään vinossa ja näyttää, kuinka pohjoisessa asuvilla suomalaisilla on silmätkin vinossa. Sutinen näkee, että babushka ei ole kuitenkaan ilkeä, vaan hyväntahtoisesti vain huvittunut, eikä mikään horjuta hänen teorioitaan suomalaisista. Ennen kuin Sutinen hyvästelee narikkamummon , huomaa hän mummelin työpöydällä olevan Leninin rintakuvan.

Kaikesta päätellen ainakaan tämä narikkamummo ei kuulu niihin murmanskilaisiin, jotka ennen koronaa kulkivat innokkaasti ostosmatkoilla Ivalossa.

Sutinen löytää Murmanskin keskustasta jättimäisen neuvostoaikaisen elokuvateatteri Rodinan , eli Isänmaan. Se on jäänyt pois käytöstä ja rapistunut vähitellen, kunnes se on pitänyt suojata aaltopeltiaidalla. Valtava ontto monumentti seisoo niin silmiinpistävästi keskellä Murmanskia, että sitä on vaikea olla näkemättä, kun Murmanskin kaupungilla liikkuu. Se kertoo parempien aikojen unelmista, jotka myöhemmin hajosivat. Rodina on melko varmasti suurin elokuvateatteri Arktiksella - ja se on varmaa, että se on ainakin Pohjoisen ulottuvuuden suurin hylätty elokuvateatteri.

Neuvostotiede halusi sulattaa jäätiköt

Ville-Juhani Sutinen päättelee, että Neuvostoliiton pakkomielle Arktiksen valloitukseen johtui osaltaan jopa siitä, että monet neuvostojohtajat olivat Arktisen koulimia, olivathan monet heistä olleet tsaarinaikana karkotettuina Siperiassa. Stalinkin oli karkotuksessa Kureikassa , Jenisein varrella napapiirin tuntumassa.

Neuvostotiedemiehet kehittelivät mielettömiä ideoita, joista yksi oli haave napajäätiköiden sulattamisesta. Tiedemies Pjotr Borisov ehdotti padon rakentamista Beringinsalmen yli. Padon sekä siihen asennettujen pumppujen oli määrä säädellä merivirtoja siten, että pohjoisen jää sulaisi ja Jäämeri avautuisi liikenteelle. Neuvostoliitossa jäätiköiden sulattamisesta haaveiltiin jopa niinkin pitkään kuin vielä 1970-luvulla.

Kohtalon ivaa on, että nyt arktinen merijää sekä Pohjoisnavan ympärillä että koillisväylällä sulaa ihan luonnostaan, nopeammin kuin koskaan ihmisen historiassa.

Murmanskin Volna - totta vai leikkiä...

Rodinan lähellä, Azimut-hotellia vastapäätä sijaitsee Murmanskin pramein ostoskeskus Volna eli Aalto. Sen kolmessa kerroksessa on toistakymmentä eri liikettä, muun muassa monia samoja läntisiä vaateputiikkeja kuin Venäjän suurissa kaupungeissa. Ja tietenkin McDonalds .

Kirjailija silmäilee Volnan putiikkeja, ja hänestä koko juttu alkaa tuntua epätodelliselta. Portaikon kaiteet ovat kullanhohtoisia, lasin takana kaupitellaan älypuhelimien kuoria palehornamenteilla , Volnan ylimmässä kerroksessa pikaruokala tarjoaa uzbekistanilaisia ruokia. Seinällä kyltti julistaa englanniksi: "Best shopping in Arctic !"

– Aivan kuin kaikki tämä olisi esitystä, pelkkää leikkiä. Olen niin tottunut ajattelemaan, että Arktis on autio ja luonnollinen paikka, niin että tulkitsen siellä olevan ostoskeskuksen vieraana elementtinä.

Tietysti Sutinen vierailee myös Murmanskin satamassa Lenin-ydinjäämurtajalla. Lenin, vuonna 1957 rakennettu atomiajan lapsi, kynti arktista merijäätä uupumatta, kuuluu virallinen totuus. Kirjailija kuitenkin tietää, että laivalla sattui vuonna 1967 vakava reaktorionnettomuus, joka sairastutti lukuisia jäänmurtajalla työskennelleitä.

"Kun kuljen alas kohti Murmanskin satamaa, on helppo ymmärtää, miksi juuri Murmanskille ennustetaan auvoisaa tulevaisuutta. Kymmenet nosturit kohottelevat käsiään mitä mielikuvituksellisempiin tanssiliikkeisiin. Ne loistavat aamun pimeydessä kuin luurangot diskoteekissa. Rahtilaivat, pääosin Kiinaan suuntaavat, odottavat merellä lastia. Menestyksestään huolimatta Murmanskin satama-alue on perin rujon näköinen suhteessa etelässä eläteltävään puhtaan Arktiksen myytiin. Hanki on likainen, korroosio paistaa kuin verikuu..."

Tulevaisuuden Arktis on nestemäinen

Arktis - Likaista lunta - kirja tarjoaa mukavan mahdollisuuden nojatuolimatkailuun. Kirja on mielenkiintoinen matkaopas arktisille alueille, faktaa on paljon, niin historiaa kuin nykypäivääkin. Paljon kirjaan mahtuu myös kirjailijan omia ajatuksia, joten kirjassa on yhtä aikaa matkakirjaa, historiallisia taustoja ja kaunokirjallista kerrontaa.

Koska kirjailija tietää paljon Venäjästä ja Neuvostoliitosta, ei tule yllätyksenä, että sitä käsittelevät luvut ovat kirjan parhaita. Kommunistien hulluille ideoille voi naureskella, mutta pitää muistaa, että niihin liittyi valtavasti inhimillistä kärsimystä: Neuvostoliitto ohjasi valtavasti resursseja arktisen alueen tutkimukseen ja hyödyntämiseen – samaan aikaan kun maan eteläpuolella oli meneillään musertava nälänhätä.

Eikä tilanne ole paljoa parempi Putininkaan aikana, kun Putin toteaa, että ilmaston lämpenemistä ei pidetä Venäjällä kovin negatiivisena, sillä se tuo pohjoiseen rahaa ja kunniaa.

Sutinen ei edes etsi Arktikselta koskematonta luontoa, koska sitähän ei enää löydy. Hän keskittyy jokapäiväiseen, banaaliinkin pohjoiseen sellaisena kuin se on marketteineen, tehtaineen ja muine nykyajan ilmiöineen.

Sutinen yrittää etsiä kirjassaan vastausta siihen, miksi ihminen haluaa majailla kylmillä ja olosuhteiltaan vaikeilla seuduilla, jonne elämän ylläpitäminen, huolto ja rahti maksavat maltaita. Hän päättelee, että kaiken takana on ihmisen halu val l oittaa . Niinpä emme voi jättää arktisia alueitakaan rauhaan, vaan asutamme ne, kuvaamme ne ja ryöstämme niiden luonnonvarat. Olemme parantumattomia myös matkaillessamme: ”Eteläisille ihmisille pohjoisen luonnosta ja luonnosta yleensä on tullut elämys. Se käydään kokemassa kuin teatteriesitys tai konsertti.”

Sutinen alkaa lopulta jopa epäillä omaa hiihtoreissuaan Lapin tunturikeskuksessa kaamoksen aikaan. Ladun varrella olevat katulamput luovat taianomaista hellää hehkua juuri sen verran, että ladulla näkee hiihtää ja metsän reuna hieman näkyy. Sutinen muistuttaa itselleen, että tämmöinen laturetki on oikeastaan luonnoton ja nykyihminen alkaa jo kuvitella, että kellertävä kimallus kuuluu luontaisestikin talviseen metsään.

– Todellinen talvinen metsä olisi jo viiden aikaan iltapäivällä pimeä ja synkkä, jos valot ladulta sammuisivat. En tiedä onko se hyvä vai vai paha asia, mutta se on tosiasia, että tuhannen kilometrin päässä tuotetaan atomeja halkomalla energiaa, joka siirretään lankaa pitkin keskelle korpea sytyttämään katulyhty. Luonnon kanssa tällä ei ole mitään tekemistä, päättelee Sutinen sivakoidessaan tunturikeskuksen valaistua latua.

Valaistu latu on Sutisen mukaan pieni osa sitä polkua, joka kertoo, että ihminen on tuhoeläin:

"Levitämme niin kutsuttua sivistystä ja nostamme talouskasvun luonnonsuojelun edelle. Muutoksia on edessä: Tulevaisuuden Arktis on kiinteän sijaan nestemäinen. Se pitäisi merkata karttaan valkoisen sijaan sinisellä ja mustalla."