Mitä tehdä Ivalossa?
Elämyksellinen suunnistusviikko Lapland O Week saapuu Saariselälle – mukana 1000 suunnistajaa ihastelemassa Pohjois-Lapin erämaita ja avotuntureita
Luulampi on jälleen auki
Tätä on odotettu, kaivattu ja toivottu:
Laanilan monotansseissa tanssitaan taas
Mitä tehdä Inarissa?
Kestävä kehitys kuuluu Kiilopään perimään – Nyt se halutaan tuoda entistä näkyvämmäksi osaksi tunturikeskuksen toimintaa
”Meillä on selkeä visio tulevaisuutta varten”
Arvokasta ikimetsää suojeluun Inarissa
Hääyötä vietetään Saariselän tunturikappelissa
Ajankohtaisia puheenvuoroja Saamelaisilla kirkkopäivillä
A-
A+
Harald Helander sai eräretkiltään henkistä voimaa ja elämyksiä
Harald Helander tunnusti rakkautensa Ruotsin Lapissa sijaitsevaa Pessinkin erämaata kohtaan. -Se tuntui aivan rajattomalta erämaalta, jossa oli ihmeellisiä järviä ja valtavia honkametsiä.
–Enhän minä koskaan nuoruuteni pitkillä eräretkillä edes kalastanut. Minä olen muutenkin jättänyt kalastamisen muille. Minulle riitti se, että sain retkiltä elämyksiä. Eräretket antoivat minulle voimaa jaksaa taas tehdä hommia ja johtaa niitä suuria työmaita pitkin maailmaa. Kohtelin työmiehiä hyvin ja jaksoin jossakin Indonesiassakin kuunnella heidän surujaan, kun olin lomallani saanut meloa ja patikoida täällä pohjoisessa, kertoi Harald Helander Inariviikkojen tarinaillassa elokuvateatteri Aslakissa.
Harald Helander on nyt 88-vuotias, mutta yhä vieläkin hän nauttii kajakilla melomisesta. Enää hän ei lähde Lofooteille, mutta melontaretket suuntautuvat Ukonjärvelle ja sieltä Inarijärvelle.
– Minähän olen 60 vuotta kulkenut kajakilla. En ole koskaan kulkenut moottoriveneellä. Luonto veti minut aikoinaan tänne pohjoiseen. Tein töitä insinöörinä maailmalla, työ vei Indonesiaan ja arabimaihin. Ja aina piti päästä lomilla käymään Inarilla. Lopulta rakensin hirsisen talon Ivalojokivarteen ja asun nyt siellä Margareta-vaimoni kanssa.
– Olemme todellakin saaneet viettää täällä hienoa elämää, hän vakuutti.
Indonesiassa Harald luki lehdestä, että Suomen metsäteollisuus haaveili hakkaavansa Inarin viimeiset erämaat. Ja ylimetsänhoitaja Pertti Veijola sanoi, että nyt mennään erämaihin hakkaamaan. Harald tuumasi, että ette muuten mene.
– Minä lopetin Indonesiassa työt ja tulin tänne taistelemaan. Kirjoitin suuriin suomalaisiin ja ulkomaalaisiin lehtiin. Otin yhteyttä suuriin päättäjiin. Me luonnonsuojelijat lopulta onnistuimmekin suojelemaan viimeisiä erämaita, mutta nyt pitäisi vielä jaksaa tapella Inarijärven puolesta. Kaikki kuulijat tässä salissa voivat liittyä jäseneksi Inarin Luonnonystäviin ja ryhtyä taistelemaan meidän kanssamme. Ei meitä Inarijärven puolesta tappelijoita ole liikaa. Inarijärvi on kansallisaarre, jota ei viime kädessä pelasta muu kuin kansallispuisto.
Eräällä työmaalla Harald sairastui keltatautiin ja joutui pitkäksi aikaa toipumaan saksalaiseen sairaalaan. Sairaalajaksossa oli se hyvä puoli, että siellä hän suunnitteli kaikessa rauhassa itselleen veneen. Kun lääkäri oli katsonut, että miehen maksa on huonossa kunnossa ja potilas on vieläpä suomalainen ja ammatiltaan rakennusinsinööri, niin hän kyseli vuoteen vierellä, että oletteko te kova juomaan.
– Minä vastasin, että kyllä, minä juon kovasti maitoa ja vettä. Alkoholistahan minä en välitä. Jos kotona on pöydässä olutpulloja, niin silloin on vieraita käymässä.
Lofooteille Haraldin veri alkoi vetää sen jälkeen, kun hän oli lukenut kirjan nimeltä Lofoottien kalastajat.
– Se oli niin jännittävä kirja, kertakaikkiaan niin hyvin kirjoitettu, että minä ajattelin, että lähden seuraamaan kalastajien jälkiä. Muistan vieläkin Kjerringöyn luonnonsataman, joka on purjeveneille ihanteellinen suojainen paikka. Siellä oli maalle vedettyjä, vanhoja, käytöstä poistettuja lofoottiveneitä. Moottoriveneet olivat tulleet tilalle. Pystyin kuvittelemaan sen pienen kylän läpi kulkiessani vanhan maailman, jossa lofoottiveneet ovat ankkurissa satamassa ja miehet kävelevät öljykangastakeissa ja sydvestit päässä. Muistan yhä auringon valossa ja tyynen vedenpinnan heijastamana Lofoottien vuoristoisen saariketjun. Se näkymä laskevassa auringossa, tyynen vedenpinnan heijastamana, on jäänyt ikuisesti mieleeni.
Harald piti retkillään päiväkirjaa ja otti ahkerasti kuvia. Eräässä koskessa kamera hajosi, mutta se ei häntä hidastanut, koska sen jälkeen hän piirsi muistikirjaansa retken maisemia.
– Kun luen retkipäiväkirjoja nyt, niin tuntuu, että voiko tämä kaikki olla totta.
Kauraryynejä ja rusinoita evääksi
Yleisön puolelta kyseltiin, millaisia retkimuonia Harald kantoi matkassaan pitkillä reissuillaan. Hän vastasi, että muonat eivät paljon painaneet, koska ruokana oli etupäässä kaurahiutaleita ja rusinoita. Joskus oli mukana pähkinöitä ja maitojauhettakin. Hän joi yleensä teetä, mutta välillä hemmotteli itseään kahvillakin.
– En ole ruuasta koskaan paljon piitannut, hän naurahti.
Vanhoista diakuvista kuitenkin näkyi, että hilloja Harald on poiminut retkillään paljon, jos vain hillakautta elettiin. Jos paljaiden hillojen syöminen kyllästytti, niin sitten niistä keitettiin vaihtelun vuoksi retken aikana marmeladia.
Kerran Ruotsin Lapissa kävi sitten niin, että ne vähätkin eväät alkoivat käydä liian vähiin. Harald tiesi edellisiltä reissuiltaan, että muutaman kilometrin päässä on poromiesten kämppä.
– Sanoin Margaretalle, että istu tähän ja odota minua, kun käyn katsomassa kämpällä, jospa siellä olisi vaikka jauhoja. Sanoin Margaretalle, että älä missään nimessä lähde tästä leiripaikalta mihinkään, muuten voi tapahtua katastrofi. Vaikka näkisit minun kävelevän tästä vierestä ohi, niin pysy silloinkin vain paikallasi. Löysin kämpän ja sieltähän löytyi jauhoja. Otin niitä mukaani, jotta voimme paistaa rieskoja kuumalla kivellä.
Harald jätti porokämppään kiitoskirjeen piirustuksen kera. Ruotsin puolella porokämpät olivat aina muutenkin niin siistissä kunnossa ja niihin oli laitettu verhotkin ikkunoihin, että Harald laittoi tuvan pöydälle aina kauniin kiitoskirjeen, jos hän oli levähtänyt siellä.
– Paluumatkalla löysin Margaretan sieltä, mihin hän oli jäänyt. Hän istui nuotiolla ja soitti huilua. Hän luotti minuun ja tiesi, että löydän hänet, jos en heti, niin ainakin seuraavana aamuna.
Unohtumaton Haljukursu
Ruotsin Lapillakin on lähtemätön sija Harald Helanderin sydämessä. Hän on patikoinut ja melonut Pohjois-Ruotsissakin pitkät tovit ja tutustunut salaperäiseen ja valtavaan Pessinkin erämaahan.
– Pessinki on melkein kuin rajaton erämaa, siellä on ihmeellisiä järviä, valtavia honkametsiä, kuusikoita, soita ja tuntureita. Pessinkissä näin todellista kirveenkoskematonta erämaata tiettömien taipaleiden takana.
Retkipäiväkirjaansa Harald on piirtänyt vanhan Pessinkin kelohongan, joka seisoi keskellä kivilouhikkoa, täynnänsä palokärjen takomia pesäaukkoja. Taisipa Harald vetää myös piipullisen kelohongan juurella, sillä tuohon aikaan hän vielä saattoi polttaa piippua oikein tärkeinä hetkinä - hänelle henkosten vetäminen oli rituaali ikään kuin olisi rauhanpiippua poltellut.
– Seisoin pitkään sen kelon edessä ja sanoin sille, että seiso uljaana vielä kauan. Se oli todella iso kelo. Ehkä oli kulunut tuhat vuotta siitä, kun pieni taimi oli sille paikalle versonut.
Pessinkin erämaassa sijaitsee Haljukursu-niminen järvi. Haljukursu on pitkien kuusien ympäröimä. Rannoilla maatui ikivanhoja puuveneitä. Hän rohkeni epäillä, että Haljukursu on kaunein erämaajärvi mitä hän on koskaan nähnyt. Jokatapauksessa hänen elämänsä tähtihetkiä oli se, kun hän sai katsella korkean kallion päältä yksinäistä ja koskematonta, monien poukamien ja kuusimetsäisten rantojen Haljukursua.
Uimalla Mageröy-salmen yli
Illan aikana Haraldin tarinoista ilmeni, että hän on tehnyt nuoruutensa melontaretket ilman pelastusliivejä, niin tyynessä kuin myrskyssäkin. Meriolosuhteissa hän oppi, että keli saattaa muuttua hetkessä tyynestä valtavaksi myrskyksi.
– Ajattelin, että pelastusliivi on surmanloukku. Jos olisin joutunut veden varaan, niin olisin uinut rannalle. Minähän olen ollut kova uimari.
Harald arveli, että hän on ainoa suomalainen, joka on ylittänyt uimalla Mageröy-salmen. Hän pakkasi kamppeensa vesitiiviiseen muovisäkkiin ja sitoi säkin täyteen puhallettuun lastenlauttaan ja lähti ylittämään neljä kilometriä leveää salmea. Hän saavutti vastarannan, mutta oli rättiväsynyt ja kohmeessa ja ryömi kallioiden välistä kuivalle maalle kuin hylje, kun ei kyennyt heti nousemaan pystyyn.
– Kun nyt vanhana miehenä palaan muistoissani tuohon hetkeen, minut täyttää vieläkin se ilo ja kiitollisuuden tunne. Sanaton riemu täytti mieleni. Uskon sen olleen kuin tapahtuma, jossa intiaani on löytänyt wayakinsa, oman unelmavisionsa, joka suojaa ja seuraa häntä koko hänen elämänsä ajan. Oli varma siitä, että tästä lähtien minua ei pelota yksikään elämäni aikana vastaan tuleva haaste.
Harald kehotti kuulijoita tutustumaan Norjan vuonoihin ja merimaisemiin soutamalla ja meloen.
– Ei laivaristeily anna ollenkaan niin paljon kuin melontareissu. Retkeilijä näkee Norjan rannikon aivan toisin kuin laivamatkailija.
Jaakko Peltomaa
TIETOLAATIKKO
